Helsingin laulu
| Helsingin laulu Kirjoittanut Väinö Hupli |
- Kas, suojassa Suomenlinnan
- ja rannalla Suomenveen
- se nostaa kalliorinnan
- ja valkean otsanteen.
- Sen alku on koski, sen kehto on Vantaa,
- sen koti on niemi, sitä saaret kantaa.
- Se Helsinki, Helsinki on.
- Se muinaisaikojen yöstä
- on astunut historiaan.
- Es’isien raskaasta työstä
- aikakirjat kertovat vaan.
- Sitä hävitti sota ja tuhosi surma,
- oli vieraana tuli. Jo uhkasi turma.
- Se isien kaupunki on.
- Nyt johdossa Suomen suvun
- ja valtakunnan se on.
- Suurkirkon ylvähän kuvun
- yli kaupungin nostanut on.
- On taide sen sielu; työ, tiede sen mahti,
- sen suonissa lyö elon kiihkeä tahti.
- Se tekojen kaupunki on.
- Kuin kasvonsa puhtaat ovat
- ja kauniit silmät sen!
- Ken näkee vain piirteet kovat,
- hän vieras on, syrjäinen.
- Oi, puistot ja saaret, leikkikentät ja -sannat,
- meren huuhtomat ihanat uimarannat!
- Oi, kaupunki kaunis se on!
- Viel’ onnea, iloa vaille
- sen lapsista moni jää.
- Vaan kerran kotimme maille
- täys päivä se kimmeltää.
- Työ kaupungin nostaa, usko voiman suopi,
- se kaupunki suur’ on, min rakkaus luopi.
- Se kotimme, kotimme on.
Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.