Helsingin laulu

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Helsingin laulu

Kirjoittanut Väinö Hupli


Kas, suojassa Suomenlinnan
ja rannalla Suomenveen
se nostaa kalliorinnan
ja valkean otsanteen.
Sen alku on koski, sen kehto on Vantaa,
sen koti on niemi, sitä saaret kantaa.
Se Helsinki, Helsinki on.
Se muinaisaikojen yöstä
on astunut historiaan.
Es’isien raskaasta työstä
aikakirjat kertovat vaan.
Sitä hävitti sota ja tuhosi surma,
oli vieraana tuli. Jo uhkasi turma.
Se isien kaupunki on.
Nyt johdossa Suomen suvun
ja valtakunnan se on.
Suurkirkon ylvähän kuvun
yli kaupungin nostanut on.
On taide sen sielu; työ, tiede sen mahti,
sen suonissa lyö elon kiihkeä tahti.
Se tekojen kaupunki on.
Kuin kasvonsa puhtaat ovat
ja kauniit silmät sen!
Ken näkee vain piirteet kovat,
hän vieras on, syrjäinen.
Oi, puistot ja saaret, leikkikentät ja -sannat,
meren huuhtomat ihanat uimarannat!
Oi, kaupunki kaunis se on!
Viel’ onnea, iloa vaille
sen lapsista moni jää.
Vaan kerran kotimme maille
täys päivä se kimmeltää.
Työ kaupungin nostaa, usko voiman suopi,
se kaupunki suur’ on, min rakkaus luopi.
Se kotimme, kotimme on.


Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.