Helsingin rajat, saaret

Rahatoimikamarin selvitys

Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat n:o 33 vuodelta 1911.

Selvitys Helsingin kaupungin vesialueitten, kaupunkia ympäröivien saarien sekä erinäisten Katajanokan tonttien ja alueitten omistus- ja käyttöoikeudesta.

Helsingin Rahatoimikamari Syysk. 7 p:nä 1911. N:o 502. Helsingin Kaupunginvaltuustolle.

Seuraten laatimaansa työohjelmaa on erinäisten Helsingin kaupungissa olevien tonttien ja alueitten omistusoikeutta tutkimaan asetettu komitea valmistanut ja Rahatoimikamariin antanut sisällysrikkaan mietinnön N:o 2 heinäkuun 11 päivältä 1911, jossa mietinnössä komitea on selviteltäväksi ottanut Helsingin kaupungin vesialueen, kaupunkia ympäröivien saarien sekä erinäisten Katajanokan tonttien ja alueitten omistusoikeudelliset olot.

Osan tässä puheena olevien tutkimusten tuloksista, nimittäin selvityksen Katajanokan itäosassa olevan kasarmialueen sekä siihen kuuluvien ranta- ja vesialueitten omistus- ja käyttöoikeudesta, samoinkuin Katajanokalla olevaa kreikkalais-venäläistä kirkkoa ympäröivän maan omistusoikeudesta on Rahatoimikamari [Alaviite: Rahatoimikamarin kirj. N:o 242 huhtik. 20 p:ltä 1911 (Kaup. valt. pain. asiakirj. N:o 19 s. v.) sekä Rahatoimikamarin kirjelmä N:o 150 helmik. 16 p:ltä 1911 (ennen painamaton).] jo aikaisemmin, erinäisten päiväjärjestyksessä olleiden kysymysten johdosta saattanut Herrain Kaupunginvaltuusmiesten tietoon, ja ovat nämä tulokset aiheuttaneet asiain laadun vaatimia toimenpiteitä kaupunginhallinnon taholta, minkätähden Kamari, huomauttaen että vastamainitut selvitykset on tähän otettu ainoastaa komitean tämänlaatuisista asioista toimittamain tutkimusten kokoelman täydentämiseksi, sivuuttaa ne tässä.

Komitean tutkittavakseen ottamain kysymysten joukossa ovat etusijassa ne, jotka koskevat Helsingin kaupungin vesialuetta sekä kaupunkia ympäröiviä saaria, jotka tutkimukset likinnä ovat aiheutuneet niistä selkkauksista, joita kaupunginhallinnon sekä venäläisen maa- ja merisotaväen viranomaisten kesken tuon tuostakin on syntynyt Viaporin linnoitusta ja Katajanokkaa ympäröivän vesialueen sekä erinäisten saarten käyttämiseen nähden, sen johdosta että niiden omistus- tai hallintaoikeus on näyttänyt epäselvältä. Samalla kun komitea mietinnössään on antanut erittäin perinpohjaisen selvityksen tähän kuuluvista seikoista, jonka selvityksen tuloksiin Kamari pyytää viitata, lausuu komitea, että kaupunginviranomaisten näyttää olevan syytä ottaa harkittavaksi, eikö kaupungin olisi Drumsön lohkokuntaan kuuluvan kalaveden osakkaana vaadittava tuon kalaveden laillista jakoa kaupungin osuuden erilleen murtamiseksi ja, ehdollisesti, sen yhdistämiseksi kaupungin muuhun vesialueseen.

Mitä komitean lausuntoihin Skanssinmaan ja Lonnan saarten omistusoikeudesta tulee, eivät ne nykyään voine johtaa käytännöllisiin tuloksiin, minkätähden kaupunginviranomaisten niihin nähden ainoastaan on pidettävä kiinni oikeuskäsityksestään.

Erinäisistä Katajanokalla sijaitsevista tonteista ja alueista käsittelee komitea, paitsi sikäläistä kreikkalais-venäläistä kirkkoa ympäröivää aluetta, josta jo edellä oli puhe, Rahapajan tonttia, Luotsilaitoksen korttelissa N:o 143 olevaa makasiinialuetta, Luotsilaitoksen käytettävänä olevan, korttelissa N:o 145 sijaitsevan väliaikaisen makasiinin tonttipaikkaa sekä Lääninvankilan tilusaluetta, ja selvittää miten Suomen Valtiovarasto ne on saanut haltuunsa osin täydellä omistusoikeudella ja osin käyttöoikeudella niin kauaksi kuin alueita käytetään ilmoitettuihin tarkoituksiinsa. Ainoastaan korttelissa N:o 145 sijaitsevaan makasiiniin nähden on komitea selvittänyt että kaupunginviranomaisilla on oikeus vaatia sen poistamista, milloin kaupunki sitä pitää tarpeellisena.

Samalla kun Rahatoimikamari Herroille Kaupunginvaltuusmiehille kunnioittaen lähettää komitean mietinnön, saa Kamari, joka puolestaan on kaikissa kohdin yhtynyt komitean esittämiin lausuntoihin puheenalaisista kysymyksistä, ehdottaa että Kaupunginvaltuusmiehet, samalla kun ilmoittavat hyväksyvänsä komitean lausunnot, valtuuttaisivat Rahatoimikamarin

siinä tapauksessa että olojen katsotaan sitä vaativan, ryhtymään toimiin kaupungin osuuden erilleen murtamiseksi Drumsön lohkokuntaan kuuluvasta kalavedestä ja sen yhdistämisestä kaupungin muuhun vesialueeseen; sekä

ryhtymään Luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallituksen kanssa neuvotteluihin edellä mainitun, korttelissa N:o 145 sijaitsevan väliaikaisen makasiinin poistamisesta taikka ehdoista sen edelleen pysyttämisestä paikallaan.

Rahatoimikamarin puolesta:

Alexis Gripenberg.

K. Rein.

Mietintö N:o 2,

sisältävä selvityksen: a) Helsingin kaupungin vesialueesta, b) kaupunkia ympäröivistä saarista sekä c) erinäisistä Katajanokan tonteista ja alueista

Helsingin Rahatoimikamarille

komitealta, joka on asetettu tutkimaan erinäisten Helsingin kaupungissa olevain tonttien ja alueitten omistusoikeutta.

Sittenkun komitea mietinnössään N:o 1 (Kaupunginvaltuuston pain. asiakirj. N:o 41 vuodelta 1910) on antanut selvityksen Ulriikkaporin vuorten ja Kaivopuiston alueen omistusoikeudesta, käy komitea seuraavassa tutkimaan Helsingin kaupungin vesialuetta ja sen rajoja sekä kaupungin viereisten saarten omistusoikeutta koskevia kysymyksiä, kiinnittäen huomionsa etusijassa niihin näistä saarista, joiden omistusoikeudelliset olot voivat näyttää taikka aikaisemmin ovat näyttäneet epäilyksen alaisilta kruunun ja kaupungin keskinäistä oikeutta silmällä pitäen. Sitten käy komitea selvittelemään erinäisiä Katajanokan tontteja ja alueita.

I Helsingin kaupungin vesialue.

Kauounkiin yhdistetyn alueen itäisen rajalinjan suunnasta on varhaisempina aikoina ollut riitaa kaupungin ja sen rajanaapurien välillä. Nämä riitaisuudet koskivat etusijassa kaupungin osuutta Vanhankaupunginselkään, joka kuningas Juhana III:n elokuun 3 päivänä 1569 Helsingin kaupungille antamalla lahjoituskirjalla oli ikuisiksi ajoiksi lahjoitettu kaupungin omaksi, sekä omistusoikeutta Vasikkasaareen, jota muinoin olivat nauttineet hyväkseen eräin ajoin kaupunki ja eräin ajoin Santahaminan kyläläiset. Vuosina 1781 ja 1816 toimitetuissa rajankäynneissä nämä riitakysymykset jätettiin avonaisiksi ja lykättiin sittemmin tuomioistuimen tutkittaviksi. Sittenkun Helsingin pitäjän maanjako-oikeus oli noita juttuja käsitellyt ja Oikeusosasto päätöksellä huhtikuun 5 päivältä 1821 maanjako-oikeuden päätöksen kumonnut, sillä perusteella että maanjako-oikeuden ei olisi tullut ryhtyä tähän rajariitaan, käsiteltiin asia Helsingin ja osan Tuusulan pitäjää kihlakunnanoikeudessa, joka lokakuun 12 päivänä 1827 antamallaan päätöksellä määräsi ei ainoastaan Helsingin kaupungin ja sen itäpuolisten rajanaapurien vaan myös kaupungin ja Kumtähden säterin välisen rajan. Jälkimmäisessä kohden kihlakunnanoikeuden päätös sai laillisen voiman, mutta muutoin asia vedettiin Kymin lakikunnan laamanninoikeuteen, joka huhtikuun 30 päivänä 1829 antamallaan tuomiolla vahvisti puheenalaisen rajasuunnan. Tällä tuomiolla, joka sai laillisen voiman, määrättiin Helsingin kaupungin osuus Vanhankaupunginselkään ja vanha riita Vasikkasaaren omistusoikeudesta ratkaistiin siten, että kaupungin vaatimukset tuohon saareen hyljättiin.

Kaupungin läntiset tilusrajatkin viitoitettiin vuosina 1781 ja 1816 toimitetuissa rajankäynneissa. Drumsön kylän ja Helsingin kaupungin välinen raja on määrätty Oikeusosaston tuomiolla helmikuun 15 päivältä 1816.

Vuonna 1859 toimitti varamaanmittari Carl Edvard Sibelius kaupungin ja sen alaisten tilusten kalavesien ympärysrajan käynnin, jolloin toimituksen perustukseksi pantiin edellä mainittu kihlakunnanoikeuden päätös lokakuun 12 päivältä 1827, laamanninoikeuden tuomio huhtikuun 30 päivältä 1829 sekä Oikeusosaston päätös helmikuun 15 päivältä 1816. Tämä toimitus sai laillisen voiman, paitsi mikäli koskee meressä kulkevaa välirajaa Kumtähden säteriä vastaan, joka asia saatettiin oikeuden tutkittavaksi ja vihdoin ratkaistiin Oikeusosaston päätöksellä toukokuun 19 päivältä 1863.

Mitä kaupungin vesialueen etelärajaan tulee, ei se viime aikoihin asti ole ollut tarkemmin määrätty. Nyttemmin kuitenkin on vesialueen rajat tälläkin taholla vahvistettu asianmukaisessa järjestyksessä aikaansaadulla rajankäyntitoimituksella. Sen voimaanpanemiseksi mitä välirajasta vedessä on säädettynä 23 päivänä heinäkuuta 1902 asiasta annetussa laissa, määräsi nimittäin Uudenmaan läänin kuvernööri marraskuun 30 päivänä 1903 komissioonimaanmittari F. O. Immellin, muun muassa, Helsingin pitäjässä käymään kalavesien ympärysrajat, mikäli pyykitettyä rajaa ei ollut ennestään olemassa. Tuon määräyksen nojalla komissioonimaanmittari Immell piti vesistöjen erinäisten jakokuntain, niiden joukossa myös Helsingin kaupungin kanssa kokouksen vesistöjen välirajan käyntiä ja pyykitystä varten maaliskuun 18 päivänä 1907, ja olivat siinä, paitsi muita asianosaisia, saapuvilla asianmukaisesti määrätyt asiamiehet Suomen kruunun, Viaporin linnoituksen, luotsi- ja majakkalaitoksen, kirkollisviraston sekä Helsingin kaupungin puolesta.

Kokouksessa päätettiin että rantain kartallepano ja vesirajain paalutus alkaisi Sipoon pitäjänrajasta. Puheenalaisten vesirajain paalutus ja pyykitys toimitettiin sitten vuosien 1907, 1908 ja 1909 kuluessa. Maaliskuun 29 päivänä viimeksi mainittua vuotta pidettiin lopullinen kokous, jossa rajankäyntitoimituksen tulos ilmoitettiin, minkä jälkeen toimitus päätettiin ja asianomaisille annettiin todistus, osottamalla toimitukseen tyytymätön kuuden viikon kuluessa siitä antamaan kirjallisen valituksensa Uudenmaan läänin kuvernöörille. Määrätyn ajan kuluessa ilmoittivat kuvernöörille tyytymättömyytensä talonomistaja J. A. Bergholm y. m. Östersundomin kyläläiset, ja osotettiin heidät 8 §:n säännöksen mukaisesti 23 päivänä heinäkuuta 1902 annetussa laissa välirajasta ja vesialueen jaosta kolmen vuoden kuluessa valituksenalaisten rajankäyntitoimituksen päättymisestä panemaan asiansa vireille laillisessa tuomioistuimessa. Edellä mainituista julkisista asiamiehistä ei sitä vastoin kukaan ole puheenalaisesta rajankäyntitoimituksesta valittanut. Se on niinmuodoin saanut laillisen voiman m. m. kruunua, Viaporin linnoitusta, luotsi- ja majakkalaitosta, kirkollisvirastoa sekä Helsingin kaupunkia vastaan ja on siis noudatettava kaupungin vesialueen etelärajaan nähden.

Niinkuin komissioonimaanmittari Immellin laatima vesirajankartta näyttää, kulkee kaupungin vesialueen läntinen rajalinja jonkun matkan päässä Melkön saaren itäpuolitse sekä ulottuu etelässä aivan Enskärin länsipuolella olevaan kohtaan. Itäinen rajalinja taas kulkee Bäckholman (Kuggenin) ja Kungssundshällin (Lekhällin) luotojen välitse sekä päättyy etelässä miltei mainittujen luotojen ja Mjölön saarien keskivälille, mistä Mjölön yksinäistalon vesialue alkaa. Enskärin saaren ja Mjölön talon vesistöjen välillä ei kaupungin vesialuetta etelässä rajoita viitoitettu ja kartalle merkitty rajalinja, syystä että avomeri ulottuu tänne ja 1902 vuoden välirajalain 2 ja 3 §:ssä vahvistetut periaatteet tiluksenvallintaan nähden vedessä niinmuodoin ovat tässä kohden välittömästi sovellettavia. Helsingin kaupunki ei niinmuodoin täällä vallitse kauemmas avomerta päin olevaa vettä kuin viidensadan metrin päähän siitä rannan kohdasta, missä tavallisen vedenkorkeuden aikana kahden metrin syvyys alkaa.

Niistä periaatteista, jotka 1734 vuoden lain Maakaaren 12 luvun 4 §:n ja 1902 vuoden välirajalain 2 §:n mukaisesti ovat voimassa pienempäin, kylän vesialueen piirissä sijaitsevain saarien omistusoikeuteen nähden, seuraa että kaikki Helsingin kaupungin siten rajoitetulla vesialueella sijaitsevat pienemmät saaret ja luodot myös kuuluvat kaupungille, ellei jollakin erityisellä perusteella muun asianlaidan näytetä olevan voimassa. Tähän nähden mainittakoon, että vanhemmissa asiakirjoissa tapaa muistoonpanoja, jotka osottavat että Rönnskärin saarien ja Viaporin eteläpuolella avomeren partaalla sijaitsevat saaret ja luodot on katsottu kruunulle kuuluviksi. [Alaviite: Vuoden 1781 rajankäyntikartassa on itäisen rajalinjan päätekohdassa Kuninkaansalmen kohdalla näin kuuluva merkintä: "Tästä ulompana avomeren partaalla ovat ulkosaaret Båkholmen ja Mjölö ynnä muut noin penikulman päähän Vargskäristä eli Viaporista, jotka ulkosaaret kuuluvat Kunink. Majesteetille ja kruunulle."] Minkäänlaisia vaatimuksia näihin saariin ja luotoihin nähden ei kruunu kuitenkaan ole esittänyt aikaisemmin, mikäli on tunnettua, enempää kuin nyt viimeksi komissioonimaanmittari Immellin maaliskuun 29 päivänä 1909 päättämässä rajankäyntitoimituksessakaan. [Alaviite: Kuitenkin on huomattava että Gråharan saari vanhastaan on ollut luotsilaitoksen käytettävänä sekä että linjaloisto on sijoitettuna Tirgrundiin. Koko tämä vesialue on muutoin Viaporin linnoitusesplanaadin rajain sisällä ja sen käyttöoikeus on toukokuun 24 päivänä 1899 annetussa armollisessa julistuksessa tarkemmin määrättyjen rajoitusten alainen. Kaupunki ei ole esittänyt minkäänlaisia korvausvaatimuksia noita rajoituksia määrättäessä, mikä seikka johtuu siitä että vesialueen ja sikäläisten alastomain luotojen ja kallioitten käyttöoikeuden arvon ei katsottu noiden rajoitusten johdosta vähentyneen.] Näin ollen täytyy sen oikeuden, mikä kruunulla mahdollisesti aikaisemmin on ollut näihin saariin ja luotoihin, katsoa rauenneen, joten siis nämä saaret ja luodot kuuluvat Helsingin kaupungille.

Tämän oheelliseen luetteloon on komitea virallisten karttain ja asiakirjain johdolla merkityttänyt kaikki tässä puheena olleet ulkosaaret ja luodot sekä niiden pinta-alan ja laadun (vrt. liitettä A).

Komissioonimaanmittari Immellin toimittamassa vesirajankäynnissä eivät kaupungin vesialueen aikaisemmilla toimituksilla ja oikeuden päätöksillä vahvistetut itä- ja länsirajat muuttuneet muissa kohdin paitsi että, kun kaupunki oli hankkinut itselleen omistusoikeuden Kumtähden säteriin, Kumtähden ja kaupungin välinen vesiraja jätettiin rajankäyntikartasta pois. Lännessä on kaupunkiin yhdistetty alue laajentunut Meilahden verotalolla, joka toimituksessa muodosti erillisen jakokunnan ja jonka ulkorajat kulkevat Porsassaaresta Brudhälliin ja sitten Huopalahden poikki. Lisäksi on kaupungilla maanomistajana Vähähuopalahden kylässä osa tuon kylän kalaveteen, joka toistaiseksi on jakamatta. MIkäli komitealle on ilmoitettu, tulee tämäkin vesialue jaettavaksi kohta kun edellä mainittu kolmen vuoden odotusaika on mennyt umpeen ja Immellin toimittama vesirajankäynti asianmukaisessa järjestyksessä saanut tuomioistuimen vahvistuksen.

Tarkemman selvityksen kaupungin ja sen rajanaapurien välirajasta sisältävät alempana luetellut maanmittauskartat, joita osin alkuperäisinä ja osin oikeiksi vahvistettuina jäljennöksinä säilytetään Rakennuskonttorin arkistossa:

1) Geografisch Delineation öfver Helsingfors stadens skoug fijske vaten och tillhörige holmar, aftagen A:o 1696 af Sal. Lars Forssell och sedan renoverad och beskrif:n af Niels Avander. Tämä kartta mainitaan edellä kerrotuissa 1781 ja 1816 vuosien rajankäyntipöytäkirjoissa sekä huhtikuun 30 päivänä 1829 ja helmikuun 15 päivänä 1816 annetuissa oikeuden päätöksissä;

2) ja 3) Mainituissa toimituksissa syntyneet rajakartat;

4) Karta öfver Helsingfors stads ego rågångar i Helsinge socken, Borgå härad och Nylands län, upprättad år 1816 af J. J. Petesche. Tähän karttaan viitataan huhtikuun 30 päivänä 1829 ja toukokuun 19 päivänä 1863 annetuissa oikeuden päätöksissä;

5) Karta i afseende å, i grund af högvederbörligt förordnande, omkring Helsingfors stads och därunder donerade Gumtäckt och Forsby hemmans fiskevatten verkställd rågång emot därtill angränsande Gumtäckt säteri, Wiks Ladugård, Brändö och Degerö med Sandhamns lägenheters fiskevatten i Helsinge socken och Härad af Nylands län; emot Gumtäckt säteri, i enlighet med Loflige Häradsrättens utslag af den 12 oktober 1827, och emot de öfrige berörde angränsande lägenheter i enlighet med Wälloflige Lagmans Rättens dom af den 30 April 1829, laatinut vuonna 1859 Carl Edvard Sibelius;

6) Karta upprättad i afseende å, i grund af Högvederbörligt förordnande verkställd rågång emellan Helsingfors stads fiskevatten å ena samt dertill angränsande Lill Hoplax och Drumsö byars, i Helsinge socken och Härad af Nylands län, fiskevatten å andra sidan, laatinut vuonna 1859 Carl Edvard Sibelius;

7) Helsingin pitäjän vesirajain kartta. Rannat kartalle pannut ja vesirajat käynyt ja pyykittänyt vuosina 1907 ja 1909 F. Oskar Immell.

Tarkoin yhtäpitävästi käsillä olevain oikeaperäisten asiakirjain ja karttain kanssa on komitea vanhemmalla komissioonimaanmittarilla Alb. Hannikaisella teettänyt tähän liitetyn yleiskartan (kartta N:o 1), joka osottaa kaupunkiin yhdistetyn vesialueen rajat idässä ja lännessä sekä kaikki tuolla alueella olevat saaret, luodot ja karit. Asian tarkemmaksi valaisemiseksi on komitea sen lisäksi erityiseen mietinnön oheelliseen liitteeseen (B) yhdistellyt edellä mainitut oikeuden päätökset ja rajankäyntiasiakirjat, viimeksi mainitut tarpeellisilta kohdin lyhennettyinä.

Paitsi varsinaista kaupunkiin yhdistettyä vesialuettansa omistaa Helsingin kaupunki myös sen kalaveden, joka aikaisemmin kuului Melkö nimiseen kolmasosaan Bertaksen taloa N:o 2 Drumsön kylässä Helsingin pitäjää. Armollisella käskykirjeellä elokuun 13 päivältä 1890 nimittäin määrättiin että, sittenkun Melkön saari, joka muodostaa pääosan tuota siihen aikaan Suomen sotalaitokselle kuuluvaa verotaloa, oli luovutettu sotilastarkoituksiin, oli tilan kalavedet ynnä erinäiset siihen kuuluvat saaret ja luodot luovutettava Helsingin kaupungin omiksi, kaupungille tuolta tilalta lahjoitetun maaveron vastikkeeksi; ja sai kaupunki lokakuun 11 päivänä mainittua vuotta Helsingin kihlakunnan kruununvoudin välityksellä puheenalaisen alueen haltuunsa. Samalla ryhdyttiin toimiin tilan lakkauttamiseksi ja maakirjasta poistamiseksi.

Komitean hankkiman selvityksen mukaan on kalavesi Drumsön lohkokunnassa, joka käsittää Heikaksen talon N:o 1 ja Bertaksen talon n:o 2, edelleen jakamatta.Näin ollen näyttää kaupunginviranomaisten olevan otettava harkittavaksi, eikö kaupungin olisi tämän kaupunkiin yhdistetyn alueen rajalla olevan yhteisen kalaveden osakkaana vaadittava sen laillista jakoa kaupungin osuuden erilleen murtamiseksi ja , ehdollisesti, sen yhdistämiseksi kaupungin muuhun vesialueeseen.

Kysymyksen Katajanokkaa ja Viaporin linnoitukseen kuuluvia saaria ympäröivän vesialueen omistus- ja käyttöoikeudesta on komitea tuonnempana toisessa yhteydessä ottava käsiteltäväksi.

II Kaupungin saaret.

Komitea käy nyt esittämään kaupunkiin yhdistetyllä vasialueella sijaitsevia saaria koskevien tutkimustensa tulosta.

Helsingin kaupungin vanhimmassa erioikeuskirjassa, joka on kuningas Juhana III:nnen antama elokuun 3 päivänä 1569 läänitettiin kaupungille "laidunmaata, kalastusta ja muita tarpeita varten" Kumtähden ja Forsbyn kylät sekä Mustikkamaan saari, Korkeasaari, Sumppusaari, Helsinginselkä ynnä lähinnä kaupunkia oleva osa koskea myllyn rakennuttamiseksi siihen kaupungin tarpeita varten. Tämän läänityksen Juhana kuninkaan seuraajat sitten erinäisiä kertoja vahvistivat, m. m. Kristiina kuningattaren holhoojahallituksen uudelle Helsingin kaupungille lokakuun 2 päivänä 1639 antamassa erioikeuskirjassa. Samaan aikaan kun kaupunki Vantaanjoen suulta muutettiin nykyiselle paikalleen, lahjoitettiin sille armollisella päätöksellä marraskuun 20 päivältä 1643 lisäksi Töölön maatila, jonka alue muodostaa nykyisen kaupunginmaan pääosan.

Edellä mainitut erioikeuskirjat (joita säilytetään kaupungin arkistossa "privilegier och resolutioner för Helsingfors stad" nimisessä kokoelmassa) ovat moittimattoman ylimuistoisen nautinnan yhteydessä todisteina ja oikeusperusteena kaupungin omistus- ja käyttöoikeudelle kaikkiin sen vesialueella sijaitseviin saariin, mikäli niitä ei ole laillisessa järjestyksessä kaupungilta pois otettu. Erioikeuskirjoissa erikseen luettelemattomat saaret niinikään sisältyvät lahjoituksiin, osin kaupungille lahjoitettuihin kyliin kuuluvina ja osin erioikeuskirjoissa mainitulla Helsinginselällä sijaitsevina, jolla vesialueella nähtävästi tarkoitettiin sekä Vanhankaupungin- että Kruunuvuorenselkää.

Niihin saariin, jotka sitten kuninkaallisen lahjoituksen nojalla kuuluivat Helsingin kaupungille, on myös luettava ne kuusi saarta (Vargskär, Vargö, Stora ja Lilla Öster Svartö, Väster Svartö sekä Långörn), joille Viaporin linnoitus 1700-luvun keskivaiheilla rakennettiin. Tässä edellä kaupungin vesialueen itärajasta annettu selvitys nimittäin täysin selvästi osottaa, että nuo saaret sijaitsivat kaupungin rajapyykkien sisällä, ja tätä myös vahvistavat arkistoissa säilytetyt vanhemmat kartat, jotka näyttävät että nämä saaret on luettu Töölön kylän tilusalueeseen. Minkälaisissa oloissa nämä saaret on otettu kaupungilta ja joutuneet kruunun haltuun, siitä on komitea mietinnössään N:o 1 (siv. 19-22) antanut tarkemman selvityksen, joten tämä kysymys tässä voidaan sivuuttaa. Komitea on tässä ainoastaan tahtonut tuohon selvitykseen perustuvana käsityksenään lausua, että Ruotsin kruunu pakkotoimin anastamalla nämä saaret ei ole saavuttanut omistusoikeutta niihin, vaan ainoastaan hallintaoikeuden määräämättömäksi ajaksi ja määrättyä, ilmoitettua valtiotarkoitusta varten.

Vuodesta 1809 lähtien on Viaporin linnoitusaluetta tuntuvasti laajennettu sekä kaupunginrajain sisä- että ulkopuolella, m. m. linnoitusalueeseen liittämällä sen viereiset Vasikkasaari, Skanssinmaa eli Majakkasaari (nyttemmin Aleksanterinsaari) Lonna ja Harakka (aikaisempi nimi Räntan). Seuraavassa on komitea etusijassa selvittävä, miten ja millä ehdoilla viimeksi mainitut saaret ovat joutuneet linnoituksen haltuun.

Vasikkasaari.

Vasikkasaari kuuluu niihin saariin, jotka Ruotsin linnoitushallitus otti käytettäväksi linnanrakennuksen tarpeisiin, mutta näyttää ainoastaan lyhyen aikaa käytetyn tuohon tarkoitukseen. Tämä kaupungin ja Santahaminan kahden kruununluotsitalon välirajalla sijaitseva saari, joka monet ajat oli ollut kaupungin ja tuon kyläkunnan välisenä riidanaiheena, on 1700-luvun keskivaiheilta lähtien ajoittain ollut kaupungin ja ajoittain Santahaminan kyläläisten vuokralle antama sekä vielä 1817 vuoden jälkeen, jona vuonna Santahamina siihen kuuluvine saarineen liitettiin Viaporiin, ollut linnoituksen ja kaupungin yhteisesti käytettävänä. Vuonna 1854 Keisarillinen Majesteetti käski muuttaa Katajanokan viereisellä Sipulisaarella olevat ruutimakasiinit Vasikkasaarelle, jota tuosta ajasta lähtien on kokonaan käytetty Venäjän kruunun tarpeisiin.

Vielä 1850-luvun keskivaiheilla mainitsi maistraatti eräässä lausunnossaan [Maistraatin kirjelmä kuvernöörille helmikuun 8 p:ltä 1854, N:o 179.] olevan epätietoista, kuuluuko Vasikkasaari kaupungille, linnoitukselle vaiko puolekkain kumpaisellekin. Omituista kyllä oli maistraatilta tässä jäänyt huomaamatta, että vanha riitakysymys Vasikkasaaren omistusoikeudesta jo aikaisemmin oli ollut laillisen tuomioistuimen tutkittavana sekä ratkaistu kaupungille epäedulliseen suuntaan. Niinkuin jo edellä huomautettiin, oli vuonna 1816, jolloin kaupungin raja Santahaminaa vastaan käytiin, riita syntynyt siitä, pitäisikö rajalinjan käydä Vasikkasaaren itä- vaiko länsipuolitse, ja rajanaapurit olivat sitten, toimitusmaanmittarin osotuksen mukaisesti, ensin alioikeudessa ja sittemmin Kymin lakikunnan laamanninoikeudessa ajaneet vaatimuksiaan perille. Tässä rajankäyntiasiassa, jossa Venäjän Insinöörihallituksen laillinen asiamies valvoi Santahaminan talojen oikeutta, julisti laamanninoikeus huhtikuun 30 päivänä 1829 tuomion, joka sittemmin saavutti laillisen voiman. Tässä tuomiossa (joka liitteenä seuraa mietintöä) laamanninoikeus julisti, että kaupunki ei ole voinut näyttää oikeuttansa puheenalaiseen saareen, jota ei ole mainittu erinäisten Kruununvuorenselällä sijaitsevain, kaupungille läänitettyjen saarien joukossa, minkätähden ja muista mainituista syistä kaupungin ja Santahaminan välinen raja määrättiin käymään suorassa viivassa Vasikkasaaren länsipuolitse Kuninkaansalmeen. Täten siis kaupungin vaatimus mainittuun saareen nähden lopullisesti hylättiin ja saari julistettiin Santahaminan taloihin kuuluvaksi.

Skanssinmaa eli Majakkasaari (Aleksanterinsaari)

Tämä iso, Vargskärin ja Kuninkaansaaren välinen saari sijaitsee kaupungin tilusrajain sisällä ja on, niinkuin mietinnössä n:o 1 siv 22 osotettiin, muinoin kuulunut Helsingin kaupungille täydellä omistusoikeudella. Forssellin edellämainitun vuonna 1696 tehdyn kartan mukaan, johon puheenalainen saari on merkitty kaupungille kuuluvaksi, oli jo tuohon aikaan saaren pohjoisosassa vanha rintavarustus. Viaporin linnoitusta rakennettaessa linnoitushallitus joksikin ajaksi otti saaren haltuunsa, mutta sittemmin sitä ei käytetty varsinaisiin linnoitustarpeisiin. Vuoden 1750 linnoitussuunnitelman mukaan oli Skanssinmaalle aikomus rakentaa ulkovarustus eli "raveliini". Tätä ulkovarustusta oli ryhdyttykin vuonna 1756 rakentamaan, mutta valmiiksi sitä ei milloinkaan tehty. Skanssinmaan sekä sen viereisen Bäckholman (Kuggenin) ei Ruotsin vallan aikana katsottu kuuluvan Viaporin linnoitusalueeseen, vaan mainitaan ne näiltä ajoilta olevissa kartoissa ja selitelmissä kaupungille kuuluviksi.

Se seikka että kaupungilla 1700-luvun loppupuolella todella oli vapaa käyttöoikeus Skanssinmaahan näkyy siitä, että maistraatti toukokuun 26 päivänä 1787 luovutti saaren ynnä sen viereisen kalastuksen saarella asuville luotseille sillä ehdolla, että luotsit panevat paikalleen ja pitävät kunnossa kaupungin kulkuväylillä tarpeelliset reimarit ja rastit. Tämä välipuhe, joka tehtiin linnoituksen komentajan tieten ja jonka asianomainen, siihen aikaan Viaporiin majoitettu luotsipäällytö vahvisti, on sittemmin ollut voimassa viime aikoihin asti. [Vuodesta 1870 lähtien on kruunu ottanut huolekseen reimarien asettamisen ja voimassapidon yleisessä kulkuväylässä.]

Sotavuosina 1808-1809 otti venäläinen piiritysväki haltuunsa Skanssinmaan, rakentaen sinne useita pattereja. Rauhanteon jälkeenkin piti linnoituksen päällystö osia saaresta hallussaan teettäen sinne erinäisiä rakennuksia, kuitenkaan tekemättä asiasta mitään sopimusta kaupungin kanssa. Tämä aiheutti vuonna 1815 kaupungin vanhimpia maistraatilta anomaan toimenpidettä kaupungin oikeuden valvomiseksi vastikkeen saamiseen tuosta saaresta; ja maaliskuun 6 päivänä mainittua vuotta maistraatti päättikin maaherranvirastolta hankkia sitä tarkoittavan alamaisen esityksen tehtäväksi Keisarilliselle Majesteetille. Tässä kirjelmässä olisi myös kosketeltava samaan aikaan tapahtunutta Lonnan saaren anastusta. Saman kuukauden 15 päivänä Porvariston vanhimmat kuitenkin anoivat, että asiassa päätetty kirjelmä toistaiseksi jätettäisiin lähettämättä, siihen erinomaiseen armoon katsoen, jota Keisarillinen Majesteetti oli osottanut Helsingin kaupungille; ja tämän mukaisesti maistraatti päätti, ettei Skanssinmaata ja Lonnan saarta koskevaa kirjelmää lähetettäisi. Tätä ei komitean mielestä kuitenkaan käy käsittäminen siten, että kaupunki olisi tunnustanut linnoituksen maanomistusoikeuden, vaan ainoastaan niin, että kaupunki toistaiseksi oli luopunut vastiketta vaatimasta. Kun kohdakkoin sen jälkeen, vuonna 1817, korkeimmassa paikassa tehtiin päätös linnoitusalueen laajentamisesta yhdistämällä siihen Santahaminan kruununluotsitalot niihin kuuluvine saarineen sekä Helsingin kaupungille kuuluva Lonnan saari, ei tähän luettu Skanssinmaata, vaikka linnoituksen viranomaiset, niinkuin edellä huomautettiin, jo tähän aikaan katsoivat itsellään olevan jonkunlaisen käyttöoikeuden tuohon saareen. Osa Skanssinmaata oli sentähden edelleen luotsien käytettävänä sekä tullivartiopaikkana. Edellä mainitussa kaupungin itärajaa koskevassa oikeudenkäynnissä kosketeltiin Skanssinmaan omistusoikeuskysymystä kihlakunnanoikeuden antamassa päätöksessä, jossa saari nimenomaan julistettiin kaupungille kuuluvaksi.

Tarkempaa selvitystä siitä, miten Venäjän sotalaitos on 1800-luvun alkupuoliskolla Skanssinmaata käyttänyt, ei ole ollut saatavissa. Varsinaisesti eivät linnoituksen viranomaiset kuitenkaan liene saarta ottaneet haltuunsa ennenkuin Kriminsodan puhkeamisaikaan. Niihin toimenpiteisiin, joihin silloin ryhdyttiin linnoituksen saattamiseksi puolustuskelpoiseen kuntoon, kuului myös Skanssinmaan linnoittaminen, ja sinne rakennettiinkin erinäisiä varustuksia, tällöinkään tekemättä kaupunginviranomaisten kanssa sopimusta saaren käyttöoikeudesta. Maistraatti, joka vuosien kuluessa ei näy tarkemmin ryhtyneen Skanssinmaan omistusoikeutta koskevaan asiaan, sen johdosta että sitä, niinkuin edellä mainittiin, käytettiin luotsilaitoksen tarpeisiin, ei kuitenkaan katsonut voivansa vaijeten tyytyä saaren anastukseen, vaan teki kirjelmässä helmikuun 8 päivältä 1854 läänin kuvernöörille anomuksen, että kaupungille hankittaisiin kohtuullinen korvaus siitä Skanssinmaan osasta, mikä siten oli yhdistetty linnoitukseen. Tämän vaatimuksen tueksi maistraatti vetosi siihen että saari on lahjoitetun kaupunginmaan luontoista sekä huomautti, että kaupungille kuningas Aadolf Freedrikin päätöksellä marraskuun 20 päivältä 1756 (vrt. komitean mietintöä N:o 1 siv. 14) oli vakuutettu korvaus kaikesta siitä maasta, mikä siihen asti taikka vastedes linnanrakennusta varten tarvittaisiin. Tätä esitystä ei kuitenkaan otettu huomioon. Nähtävästi katsoi linnanpäällystö, sen johdosta että Skanssinmaa sijaitsi itse linnoituksen läheisyydessä ja keskellä sen Santahaminasta saamaa laajennettua aluetta, tämänkin saaren kuuluvan linnoitukseen, - joka oletus osittain näyttää olevan selitettävissä siten, että maamme luotsipäällystö ja Viaporin päällystö pitemmän aikaa olivat olleet yhdistettyinä samaan johtoon, mutta jonka, niinkuin edellä on esitetty, kumoo kaupungin kiistämätön oikeus tähän saareen.

Sodan päätyyttyä Skanssinmaan linnoitukset jäivät ennalleen ja linnoitus piti osaa saaresta hallussaan, samalla kun luotseilla edelleen oli hallussaan muu osa siitä. Kaupunginviranomaiset eivät tästäkään lähtien näy suoranaisesti ryhtyneen asiaan; ja kun kenraalikuvernööri vuonna 1856 ilmoitutti niiden saarten ja rantapaikkain asukkaille, mihin pattereja oli rakennettu, että niiden vierelle tulee teetettäväksi vartijain asuntoja, ilmoitti maistraatti että kenraalikuvernöörin käskyä ei ole voitu noudattaa Majakkasaaren (Skanssinmaan) pattereihin nähden, syystä että saari, vaikka kuuluikin kaupungille, oli luotsihallituksen käytettävänä, jonka hallituksen tiedoksi puheenalainen määräys niinikään oli saatettu. Kirjelmässä kuvernöörille lokakuun 2 päivältä 1856 maistraatti sattuneesta syystä edelleen huomautti kaupungin omistusoikeutta saareen.

Vuonna 1869 Viaporin linnoituksen komentaja vaati että erinäiset sotilassäätyyn taikka luotsipalvelijastoon kuulumattomat henkilöt oli poistettava Skanssinmaalta, jonka vaatimuksen kuvernöörikin hyväksyi. Asiasta kesäkuun 28 päivänä mainittua vuotta antamassaan lausunnossa maistraatti esitti sen hämmästyttävän väitteen, että "Skanssinmaata, joka tosin oikeudellisessa suhteessa kuuluu tähän kaupunkiin, on Viaporin linnoituksen perustamisesta lähtien käytetty linnoituksen tarpeisiin olematta suurempi taikka pienempi osa siitä kaupungin hallussa, sekä ettei maistraatti sentähden tiedä millä oikeudella edellä mainitut henkilöt ovat asettuneet sinne asumaan."

Ilmoitus että Skanssinmaa Viaporin perustamisesta lähtien olisi kuulunut linnoitukseen tavataan myös eräässä maistraatin samaan aikaan antamassa päätöksessä, jossa sakon uhalla kielletään harjoittamasta kalastusta linnoitusta ympäröivissä vesissä, jota asiaa komitea on tuonnempana kosketteleva. Tässä päätöksessä maistraatti, vastoin historiallisia tosiasioita ja sitä täydellistä selvitystä, minkä se itse viisitoista vuotta aikaisemmin oli asiasta antanut, m. m. on sitä mieltä että kaupunki oli luovuttanut Skanssinmaan Viaporin linnanrakennuksen ja sen yhteydessä olevien varustusten tarpeisiin. Aivan käsittämätön - ellei sitä ole katsottava suorastaan huolimattomuudeksi - on niinikään maistraatin menettely sen vastatessa kuvernöörin lähetteeseen heinäkuun 1 päivältä 1870, jossa pyydetään selvitystä siitä, onko Skanssinmaa Helsingin kaupungin omaisuutta vaiko Viaporin linnoitukseen kuuluva. Tähän maistraatti kirjelmässä heinäkuun 6 päivältä samaa vuotta vastasi, "että Viaporin linnoituksen viereinen Skanssinmaan saari ei ole kaupungin omaisuutta, vaan on kaupunki sen luovuttanut hallustaan samalla kuin ne muutkin saaret, joille Viaporin linnoitus on rakennettu."

Sittenkun Skanssinmaa siten todellisesti oli linnoitusalueeseen yhdistetty ja linnoitusryhmään kuuluvana saarena saanut nimekseen "Aleksanterinsaari", huomautti sotilaspäällystö 1870-luvun alussa välttämättömäksi, että saarelta muutetaan pois sinne rakennetut, luotseille yksityisesti kuuluvat talot ja rakennukset, joitten, sen johdosta että sijaitsevat likellä saarelle rakennettua ruutikellaria, katsottiin voivan aiheuttaa onnettomuuksia. Tämän johdosta ryhdyttiin hankkimaan toista asuinpaikkaa luotsipalvelijastolle, mutta huomattiin olevan mahdotonta muuttaa luotseja pois Skanssinmaalta tuottamatta suurta haittaa merenkululle. Asia sai tämän johdosta raueta, mutta sotilaspäällystön taholta pantiin kuitenkin ehdoksi, että luotsit oli sijoitettava kivestä tehtyihin rakennuksiin; sittenkun Keisarillinen Majesteetti käskykirjeessä kesäkuun 1 (toukokuun 20) päivältä 1876 armollisesti oli tähän suostunut, teetettiinkin tuollainen rakennus Skanssinmaalle Suomen valtion kustannuksella.

Luotsit vaativat sittemmin korvausta rakennustensa purkamisesta ja poistamisesta. Tämän johdosta Senaatti alamaisessa kirjelmässä marraskuun 27 päivältä 1878 huomautti, että puheenalaisen korvausvaatimuksen tueksi ei tosin oltu voitu esittää mitään oikeusperustetta, mutta kun mainituilla vähävaraisilla henkilöillä oli se käsitys, ettei heitä laillisesti voida pakottaa huoneuksiaan poistamaan, ellei heille anneta täyttä korvausta, puolsi Senaatti tuollaisen korvauksen maksamista, ja ehdotus hyväksyttiinkin korkeimmassa paikassa. - Luotsilaitoksen käytettävänä on nykyään ainoastaan vähäinen alue Skanssinmaan pohjoisrannalla, missä luotsien asuin- ja ulkohuoneet sijaitsevat. Osa luotsihenkilökuntaa on nyttemmin täältä muutettu Vrakholman saarelle teetettyyn uuteen luotsikasarmiin.

1870-luvulta olevissa virallisissa asiakirjoissa, m. m. edellä mainitussa Keisarillisen Senaatin alamaisessa kirjelmässä marraskuun 27 päivältä 1878 ja Valtiosihteerinviraston vastaukseksi siihen antamassa kirjeessä tammikuun 31 päivältä 1879, Skanssinmaa mainitaan Viaporin linnoitusalueeseen yhdistettynä. Sen verran kuitenkin on varma, että saaren yhdistäminen linnoitusalueeseen ei ole tapahtunut pakkoluovutuksen eikä kaupungin asianomaisten viranomaisten kanssa tehdyn sopimuksen nojalla - sillä tuollaisena sopimuksena ei edellä mainittua, todellisesta asianlaidasta poikkeavaa maistraatin myönnytystä käyne pitäminen. Tähän nähden ja kun ei sotalaitoksen saannolle näy olevan esitettävissä muutakaan oikeusperustetta, on komitea sitä mieltä, että kaupungilla edelleen on valta vaatia korvausta tuosta menettämästään saaresta.

Lonna.

Kruunuvuorenselällä oleva Lonnan saari niinikään kuuluu Helsingin kaupungille lahjoitettuun maa-alueeseen ja on vuoteen 1808 asti riidattomasti ollut kaupungin käytettävänä. Vuonna 1786 maistraatti yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa vuokrasi saaren kauppias Österbergille ja hänen lapsilleen määrättyä vuosivuokraa vastaan ja muutoin sillä ehdolla, että Österbergin taikka hänen lastensa on luovutettava saari hallustaan "niin pian kuin kaupunki sitä tarvitsee joihinkin yleisiin tarkoituksiin." Viaporin piirityksen aikana venäläinen sotaväki miehitti saaren, ja siellä pidettiin se Cronstedtin ja van Suchtelenin välinen muistettava kokous, jonka tuloksena oli linnoituksen antautuminen.

Kohta sodan päätyttyä heräsi kysymys Viaporin linnoitusalueen laajentamisesta. Kirjelmässä maaliskuun 12 päivältä 1813 Hämeen läänin maaherra ehdotti silloiselle v. t. kenraalikuvernöörille kreivi G. M. Armfeltille, että Keisarillinen Majesteetti armossa osottaisi m. m. Santahaminan molemmat kruununluotsitalot käytettäviksi Viaporin linnoituksen sekä komentajan ja varusväen tarpeisiin ja että Lonnan saari, joka - niinkuin maaherra huomautti - kuului Helsingin kaupungille ja oli vuokrattuna Österbergin leskelle, niinikään yhdistettäisiin linnoitukseen ja mainitulle leskelle korvaukseksi sekä kärsimistään vahingoista että käyttöoikeutensa luovuttamisesta annettaisiin linnoituksen kassasta kerta kaikkiaan 4,000 pankkoruplaa. Kreivi Armfelt kannatti ehdotusta Suomen asiain komitean jäsenelle vapaaherra J. F. Aminoffille lähettämässään kirjelmässä, jossa m. m. ehdotettiin, että Lonna Österbergin leskelle maksettavaa korvausta vastaan ainiaaksi luovutettaisiin linnoituksen käytettäväksi. Asiasta hankittiin lausunto Hallituskonseljilta, joka alamaisessa kirjelmässä helmikuun 21 päivältä 1816 esitti eräitä arveluja Santahaminan luovuttamiseen nähden sekä, mikäli Lonnaa koski, ilmoitti tuon saaren kuuluvan Helsingin kaupungille ja että maistraatin ja kaupunginvanhimpain kanssa vaikeudetta pitäisi voitaman aikaansaada sopimus "tuon alastoman ja hyödyttömän luodon luovuttamisesta linnoitukselle", kun Österbergin leski on saanut korvauksen rakennuksistaan ja jälellä olevasta vuokrakaudestaan. Kirjelmässä toukokuun 9 päivältä 1817 ilmoitti sittemmin Suomen asiain komitean puheenjohtaja, vapaaherra K. von Troil kenraalikuvernöörille, että Keisarillinen Majesteetti oli suostunut siihen,että mainitut kruununtalot ikuisiksi ajoiksi yhdistetään Viaporin linnoitukseen, sekä sen ohella käskenyt meriministerin ryhtyä sen suuntaiseen toimenpiteeseen, että kauppias Österbergin lesken kanssa tehdään asianmukainen sopimus "hänelle Lonnan saareen kuuluvan vuokraoikeuden ja hänen siellä omistamainsa huoneuksien ja rakennusten luovuttamisesta linnoitukselle hänen pyytämäänsä, linnoituksen säästökassasta suoritettavaa 4,000 pankkoruplan suuruista korvausta vastaan." Maanomistajan, Helsingin kaupungin kanssa tehtävästä sopimuksesta ja kaupungin mahdollisista korvausvaatimuksista ei kirjelmässä mainita mitään, ja asiaa Talousosastossa esiteltäessä, jolloin Senaatti päätti niihin täytäntöönpanotoimiin ryhtymisestä, joita armollinen määräys aiheutti, ei Lonnan yhdistämiseen nähden tehty mitään muuta kuin että päätettiin Viaporin sotakuvernöörille antaa tieto armollisesta määräyksestä, niinkuin käy selville osaston kokouksessa heinäkuun 23 päivänä 1817 tehdystä pöytäkirjasta.

Niinkuin edellä mainittiin, oli maistraatti vuonna 1815 aikonut asianomaiseen paikkaan tehdä esityksen korvauksen hankkimisesta kaupungille Lonnan anastamisen johdosta, vaikka päätöksen täytäntöönpano kaupunginvanhimpain pyynnöstä saman vuoden maaliskuun 15 päivänä jätettiin toistaiseksi. Muutamaa päivää aikaisemmin maistraatti kuitenkin oli kutsuttanut eteensä Österbergin lesken pojat sekä pöytäkirjaan merkitsemällä kieltänyt perillisiä kenellekään, kuka tahansa olikin, luovuttamasta hallintaoikeutta Lonnaan, jonka saaren maistraatti ilmoitti kohdakkoin tarvittavan kaupungin tarpeisiin. Asia päättyi kuitenkin niin, että vuokraoikeus luovutettiin kruunulle Keisarillisen Majesteetin vastamainitun armollisen määräyksen mukaan, ja merkille pantava on, että, mikäli komitea maistraatin pöytä- ja asiakirjoja tarkastellessaan on havainnut, kaupunginviranomaisille ei sen koommin annettu tilaisuutta lausua mieltään asiasta eikä valvoa kaupungin oikeutta. [Kahdessa maistraatin kuvernöörille antamassa kirjelmässä helmikuun 8 päivältä 1854 ja helmikuun 21 päivältä 1855 huomautetaan, omituista kyllä, että kruunu oli Lonnasta maksanut lunastuksen kaupungille, mikä kuitenkin nähtävästi tarkoittaa Österbergin leskelle maksettua lunastusta. Paremmaksi varmuudeksi on komitea tutkituttanut kaupungin tilit vuosilta 1816-1856 löytämättä jälkeäkään tuollaisesta tuloerästä.]

Edellä olevasta käy selville, että kruunu on saanut Lonnan haltuunsa samalla tavalla kuin Skanssinmaan ja muut linnoitukseen kuuluvat saaret, nimittäin yksipuolisesti anastamalla ja ilman että kaupungin maanomistusoikeutta ja siihen perustuvaa oikeudenmukaista vastikevaatimusta on otettu huomioon.

Edellyttäen että Venäjän kruunun, joka jo edellisen vuosisadan alusta on pitänyt Lonnan saarta hallussaan ja siihen nähden käyttänyt omistusoikeuden tuottamaa toimivaltaa, ei jo ole katsottava saavuttaneen omistusoikeutta saareen ylimuistoisen nautinnan perustuksella - mikä seikka tuntuu epäilyttävältä - näyttää kaupunki vielä olevan laillisesti esteetön saattamaan voimaan vaatimuksensa Lonnan luovuttamisesta tulevaan korvaukseen nähden.

Harakka (Stora Räntan).

Vuoden 1854 sodan aikana otti asianomainen sotapäällystö haltuunsa kaupungille lahjoitettuun alueeseen kuuluvan Harakan saaren, joka tuohon aikaan oli vuokrattuna yksityishenkilöille, ja teetti sinne pattereja linnoituksen puolustuskuntoisuuden lisäämiseksi. Sodan päätyttyä piti sotalaitos saarta yhä hallussaan, katsoen sen edelleenkin olevan kuuluva Viaporin linnoitukseen. Aluksi kruunu oli vuokramiehenä, mutta vuonna 1868 Suomenmaalaisen sotilaspiirin sotapiirikonselji päätti saaren lunastettavaksi kruunulle maistraatin ja kaupunginvanhimpain, toimitetun arvion perustuksella, määräämästä 4,350 mkan hinnasta. Sittenkun asiaa olivat lopullisesti harkinneet sekä keisarikunnan sotilasviranomaiset että kaupunginviranomaiset, anoi maistraatti alamaisuudessa lupaa saada edellä mainituilla ehdoilla luovuttaa kaupungin hallusta puheenalaisen saaren, johon anomukseen korkeimmassa paikassa suostuttiinkin. Elokuun 11 päivänä 1869 asiaa esiteltäessä Keisarillinen Senaatti käski Uudenmaan läänin kuvernöörin silloin voimassa olevan pakkoluovutusasetuksen 6 §:n nojalla luovuttaa Harakan saaren asianomaisten haltuun tuota määrättyä korvaussummaa vastaan. Sopimuksen Harakan luovuttamisesta sotalaitokselle teki maistraatti sittemmin kaupungin puolesta marraskuun 6 päivänä 1869.

Harakan saari (johon niinikään lienee luettava sen kaakkoispuolella oleva Harakkaluoto) on niinmuodoin kaikkia muodollisuuksia noudattaen siirtynyt Venäjän kruunun omaksi ja hallittavaksi.

Busholma

on niinikään kaupungin lahjoitettuun alueeseen kuuluvia saaria ja semmoisena merkitty m .m. Forssellin Helsingin kaupungin metsästä, kalavedestä ja saarista laatimaan karttaan vuodelta 1696 sekä Carl P. Hagströmin vuonna 1776 laatimaan Helsingin kaupungin karttaan siihen kuuluvine selitelmineen. Saaren, jonka maistraatti 1842 luovutti vuokralle yksityishenkilölle 1876 vuoden loppuun asti, miehitti venäläinen sotaväki Kriminsodan aikana rakentaakseen siihen varustuksia kaupungin puolustukseksi. Tämän yhteydessä herätti silloinen kenraalikuvernööri Rokasoffsky kysymyksen kaupungin omistusoikeudesta m. m. tähän ja erinäisiin Viaporin ulkosatamassa sijaitseviin muihin saariin, ja käskettiin maistraatin antaa selvitys tästä. Kirjelmässä helmikuun 21 päivältä 1855 maistraatti ilmoitti, miten nämä saaret olivat tulleet kaupungin haltuun sekä mihin kaupungin oikeus niihin perustui, minkä jälkeen kenraalikuvernööri kreivi Berg kirjelmässä Uudenmaan läänin v. t. kuvernöörille heinäkuun 1 päivältä samaa vuotta Busholmaan nähden ilmoitti että, "koska Insinöörilaitos ei katso tätä saarta sille kuuluvaksi ja kaupunki ylimuistoisista ajoista on sitä omistanut ja käyttänyt, saari tämän johdosta jää kaupungin haltuun, kunnes kaupungin omistusoikeus laillisessa järjestyksessä osotetaan perusteettomaksi."

Sodan päätyyttyä Venäjän kruunu vuokrasi Busholman, ja asianomaiset näkyivät alussa aikoneen pitää saarta linnoitettuna. Tästä aikeesta kuitenkin sittemmin luovuttiin ja saari, jota Venäjän kruunu vielä vuokrakauden päätyttyäkin vuonna 1876 jonkun aikaa käytti tarpeisiinsa, annettiin lähtökatselmuksen tapahduttua tammikuun 1 päivästä 1879 jälleen vuokralle yksityishenkilöille.