Helsingin rajat, valiokunnan mietintö

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat n:o 15 vuodelta 1915

Valiokunnan mietintö[muokkaa]

kaupungin oikeudesta myydä kaupunginaseman ulkopuolella olevaa maata.

Kaupunginvaltuuston kokouksessa viime helmikuun 16 päivänä käsiteltäessä Rahatoimikamarin esitystä erinäisten kaupungin omistamain maa-alueiden myymisestä Suomen valtiolle (Pain. asiakirj. N:o 6 vuodelta 1915) huomautti herra Schybergson, että Valmisteluvaliokunta oli asiasta antamassaan lausunnossa sanonut epäilevänsä, onko kaupungilla ylipäätään oikeutta myydä Rahatoimikamarin esityksessä mainittuja, kaupunkiin yhdistettyyn maahan kuuluvia Tilkan ja Gumtähden sairaala-alueita, ennenkuin ne oli kaupunginasemakaavaan otettu. Kun tätä kysymystä ei ollut asiantuntevalta taholta selvitetty, ehdotti puhuja, että Kaupunginvaltuusto ennen näitä sairaala-alueita koskevan asian ratkaisemista erikoisesti valmisteluttaisi kysymyksen kaupungin oikeudesta myydä sille kuuluvaa, vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella sijaitsevaa maata. Tähän myöntyen Valtuusto, jättäen asian mainitulta kohden toistaiseksi, päätti antaa herra Schybergsonin esittämän periaatteellisen kysymyksen allekirjoittaneista muodostetun erikoisvaliokunnan selvitettäväksi.

Mainittua tehtävää täyttääkseen saa Valiokunta kunnian Valtuustolle antaa tässä seuraavan lausunnon asiasta, samalla ilmoittaen, että Valiokunta on, jottei hankittavan selvityksen varassa oleva kysymys viivästyisi, tyytynyt antamaan ainoastaan yleispiirteisen selvityksen asiasta.

Erilaatuinen kaupungin maa[muokkaa]

Lahjoituksen ja lahjoitusmaan käsitteeseen nähden on huomattava, että lahjoitusten esineinä eivät olleet ainoastaan maa-alueet, vaan myös tehtaat ja laitokset ( niinkuin myllyt), vesiputoukset ja kalastus. Lahjoituksen olennaisina tunnusmerkkeinä pidetään, että luovutus on tarkoittanut ainakin lahjoitetun maan pysyväistä hallintaoikeutta ja että luovutus on tapahtunut lahjan muodossa, niin ettei kaupungin ole tarvinnut maasta antaa vastiketta. Lahjoituksiin luetaan myös vero- tahi rälssimaa, jonka kruunu on muun maan vastikkeena saanut omakseen ja siten luovuttanut jollekin kaupungille. Sitä vastoin ei veron luovutuksen ole käsitteellisesti katsottu tuottavan maallelahjoituksen luontoisuutta, ei myöskään esivallan määräyksen maatilan siirtämisestä kaupungin tuomiovallan alaiseksi, ellei kaupungille samalla ole myönnetty itse maan käyttöoikeutta

Historiallisen kehityksen ja kaupungin edelleen laajenemisen johdosta käsittää Helsingin kaupungin, samoinkuin useimpain Ruotsin ja Suomen kaupunkien, maa-alue useita hallinto-oikeudellisessa suhteessa erilaatuisia osia. Kaupungin maa-alue käsittää:

a) vahvistettuun kaupunginasemakaavaan otetun alueen;

b) kaupunginaseman ulkopuolella olevat lahjoitusmaat, joista suurin osa kuuluu kaupunkiin yhdistettyyn alueeseen;

c) ostamalla hankittua, kaupunkiin yhdistettyä kaupunginmaata; sekä

d) kaupunkiin yhdistetyn alueen rajain ulkopuolella sijaitsevaa maata, jonka kaupunki on ostanut vastaisia laajenemistarpeitaan varten.

Näiden ryhmäin ulkopuolelle jäävät ne kaupungin ympäristössä sijaitsevat tilat, joista ainoastaan vero on lahjoitettu kaupungille luovuttamatta sille itse maata. Nämä tilat, joiden kanssa kaupungilla on ollut tekemistä ainoastaan veronsaajana, eivät kuulu esillä olevan tutkimuksen alaan, lukuun ottamatta niitä kahta maistraatintaloa, jotka lunastamalla asukasoikeus on saatettu kaupungin omiksi ja hallittaviksi ja jotka sentähden nyttemmin on luettava osin c) ja osin d) kohdassa mainittuihin alueisiin.

Kaupungin lahjoitusmaa.[muokkaa]

Lahjoitussäännöstön synty ja tarkoitus.

Kaupunkilaitosta ja kauppaa kehittääkseen osotti valtio 1500- ja 1600-luvulla varsin runsain määrin maatiloja kaupunkien paikaksi ja niiden edistämiseksi. Näitä lahjoitusmaita kaupungeille luovutettaessa asetettiin tavallisesti vaatimus, että omaisuus on oleva luovuttamaton. Tämä lahjoitusmaan luovuttamattomuus ja sen pysyttäminen porvariston hallussa ovat huomattavimmat piirteet tällä alalla annetuissa monilukuisissa määräyksissä. Myöhempi kehitys on laajentanut lahjoitusmaiden tarkoitusta ja useinkin vaatinut säätämään muita lahjoitusmaan käyttömuotoja kuin lahjoituksissa on mainittu niiden erikoistarkoituksiksi, mutta tämä seikka ei ole muuttanut vanhastaan voimassa olevaa periaatetta lahjoitetun maan luovuttamattomuudesta, joka periaate edelleen on hallinto-oikeudessamme voimassa sääntönä, vaikkakaan ei poikkeuksettomana. [Alaviite: Seuraavan, lahjoitussäännöstön syntyä ja kehitystä käsittelevän esityksen pohjana on aiasta julkaistu kirjallisuus, etusijassa Ruotsin Kamarikollegin mietintö vuodelta 1897 kaupungeille lahjoitetusta maasta, jossa mietinnössä on laaja selvitys tähän kuuluvista kysymyksistä.]

Lahjoitusmaan käsite.

Lahjoituksen ja lahjoitusmaan käsitteeseen nähden on huomattava, että lahjoitusten esineinä eivät olleet ainoastaan maa-alueet, vaan myös tehtaat ja laitokset (niinkuin myllyt), vesiputoukset ja kalastus. Lahjoitusten olennaisina tunnusmerkkeinä pidetään, että luovutus on tarkoittanut ainakin lahjoitetun maan pysyväistä hallintaoikeutta ja että luovutus on tapahtunut lahjan muodossa, niin ettei kaupungin ole tarvinnut maasta antaa vastiketta. Lahjoituksiin luetaan myös vero- tahi rälssimaa, jonka kruunu on muun maan vastikkeena saanut omakseen ja sitten luovuttanut jollekin kaupungille. Sitä vastoin ei veron luovutuksen ole käsitteellisesti katsottu tuottavan maalle lahjoituksen luontoisuutta, ei myöskään esivallan määräyksen maatilan siirtämisestä kaupungin tuomiovallan alaiseksi, ellei kaupungille samalla ole myönnetty itse maan käyttöoikeutta [Kamarikollegin mietintö siv. 15.]. Monessa tapauksessa kuitenkin osottautuu vaikeaksi saada varmaa tietoa lahjoitetun maan rajoista ja useinkin on kaupungille kuuluva ikivanha omintakeinen maa vähitellen sekottunut lahjoitusmaahan tahi saanut lahjoitusmaan luontoisuuden.

Lahjoituksiin liitetyt ehdot.

Vain harvalukuiset lahjoitukset käy lukeminen siihen ryhmään, joka on annettu nimenomaan suomalla vastaanottajalle oikeus luovuttaa maa hallustaan. Lukuisampia ovat ne lahjoitukset, joiden mukaan maa julistetaan kaupungille luovutetuksi ikiomaksi, mutta oikeuttamatta kaupunkia myymään sitä. Kolmantena ryhmänä ovat ne varsin lukuisat lahjoitukset, jotka luovuttavat maan ainoastaan nautintaoikeuksin.

Helsingin kaupungin lahjoitusmaa-asiakirjat ja niiden sisällys.[muokkaa]

Helsingin kaupungin lahjoitusmaa-asiakirjoihin ja niiden sisällykseen nähden pyytää Valiokunta viitata seuraavaan sihteerinsä laatimaan selvitykseen.

Vanhempina aikoina Helsingin kaupungin osaksi tulleet maanluovutukset ovat pääasiallisimmin nautintaoikeuslahjoituksia. Kuningas Juhana III:nnen antamassa Helsingin kaupungin vanhimmassa erioikeuskirjassa (alkuperäinen kappale on kaupungin arkistossa), lausutaan, että K. M. on suosiosta ja armosta suonut ja luovuttanut (unnat och efterlåtit) [Nautintaoikeuslahjoituksissa tavallinen sanontatapa; omistusoikeutta tarkoitettaessa käytettiin tavallisesti sanaa "ikiomaksi" tahi jotakin sen tapaista.] " till stadens innebyggares mulebethe Fiskerij och andre nödtorffter Twå Byer som näst Stadhenn ligge Nempligen Gomthecht, ther vdi Sex gårder, och Forsbyn Ther vdhi Fyre gårdher, Item Blåbersholmen, Högeholmen, Sompeholmen, Helsingeforsfjerden, Szå och then deel af Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att oprätthe och opbygge ther eenn Qwern till Stadzens behoff." ["Kaupungin asukkaiden karjanlaitumeksi, kalastuspaikaksi ja muihin tarpeisiin kaksi lähinnä kaupunkia sijaitsevaa kylää, nimittäin Gumtähden kuusi taloa ja Forsbyn neljä taloa, samaten Mustikkasaaren, Korkeasaaren, Sumppusaaren, Helsinginselän, niin myös lähinnä kaupunkia sijaitsevan osan koskea myllyn perustamiseksi ja rakentamiseksi siihen kaupungin tarpeita varten."] Tämän lahjoituksen kuningas Sigismund lisäksi vakuuttaa kesäkuun 30 päivänä 1594 antamassaan kaupungin erioikeuksien vahvistuksessa, lisäten kuitenkin Forsbyn kylään "sen Ågelbyssä olevat tilukset " (sittemmin Nybondaksen kruununtalo).

Kun kaupunki Kristiina kuningattaren holhoojahallituksen aikana muutettiin nykyiselle paikalleen, vahvistettiin mainittu lahjoitus edelleen lokakuun 2 päivänä 1639 annetussa uuden Helsingin erioikeuskirjassa. Muuton tapahduttua Helsingin porvaristo valtiopäivillä tekemässään anomuksessa huomautta, että uusi kaupunki oli perustettu Töölön kylään ja siihen kuuluville, pormestari Antti Laurinpojalle elinajaksi luovutetuille tiluksille, ja anoi kaupunki sentähden vastikkeen myöntämistä hänelle. Niinikään ilmoitti porvaristo aikovansa rakennuttaa kaupunkiin kivikirkon sekä anoi, että Töölön tila suotaisiin ja luovutettaisiin sille tiililadon paikaksi. Marraskuun 20 päivänä 1643 annetulla armollisella päätöksellä K. M. määräsi, että Töölön tila (joka käsitti 2 veroa ja 5 taloa) oli luovutettava kaupungille, jotta tämä saisi "sen tiluksille teettää tiililadon kirkonrakennuksen jatkamiseksi sekä kaupungin eduksi ja hyödyksi".

Jonkin aikaa myöhemmin muistettiin kaupunkia uudella lahjoituksella. Sittenkun nimittäin kruunu oli ratsumestari Gert Skytten leskeltä, rouva Christina Fredagilta vaihtanut itselleen erinäisiä tiloja, jotka kuningas Kustaa II Adolf oli maaliskuun 27 päivänä 1629 Norrköpingin päätöksessä säädetyin ehdoin antanut mainitulle Skyttelle, lahjoitettiin osa niistä Helsingin kaupungin pormestarin, raadin sekä yhteisen porvariston alamaisten anomusten johdosta Tukholmassa marraskuun 8 päivänä 1650 annetun Kunink. Selityksen kautta , jossa puheena olevasta asiasta lausutaan: "3:o På dhed ock staden någorlunda må hafwa sine Commoditeter till uthrymme och muulebeth, då hafr Kongl. Maij:te welat här medh unna och efterlåta honom efterskrefne hemman uthi Helsing sockn, som ähre lille Håplax, hemman fyra medh en Uthbys jordh, giörande tillsamman fyra och ett fierdedels mantahl, Hindernääs Bengt Jakobsson skatt en, mantahl ett halfft, Tali Tree hemman, skattar Två mantahl Trefiärdedehls, Drömsöö Tu hemman, skatt ett halfft mantahl ett halfft, dem att niuta, bruuka och behålla, qwitte och frije för alle däraf gående wisse och owisse uthlagor, till evärdeligh Egendomb, Dock Kyrkiotijonden och alle Extra ordinarie Contributioner undantagne och Chronan förbehåldne." ["3:o Jotta kaupungilla myös olisi kutakuinkin riittävästi tilaa ja karjalaidunta, on Kunink. Maj. täten tahtonut sille suoda ja luovuttaa jälempänä mainitut Helsingin pitäjässä sijaitsevat talot, nimittäin Pikku Huopalahden, neljä taloa ja takalikon, yhteensä neljä ja neljännes manttaalia, Hindernääsin Bengt Jakobssonin, veroa yksi, manttaalia puolikas, Talin kolme taloa, kaksi veroa, kolmeneljännes manttaalia, Drumsön kaksi taloa, puoli veroa, puoli manttaalia, kaupungin ikiomina nautittaviksi, viljeltäviksi ja omistettaviksi vapaina kaikista niiltä menevistä vakinaisista ja epämääräisistä veroista, kuitenkin pois erottamalla ja kruunulle varaamalla kirkon kymmenykset ja kaikki ylimääräiset apuverot."]

1650 vuoden lahjoituskirjassa tarkoitetut tilat ovat maakirjain mukaan seuraavat: Heikaksen ja Bertaksen verotalot niihin kuuluvine Pikku Huopalahden kylässä sijaitsevine kruunun takalikkoineen; Lassaksen ja Markuksen verotalot sekä Reimarsin kruununtalo Talin kylässä ynnä Hindersnäsin eli Meilansin yksinäinen verotalo.

Mainituista tiloista on kaupungilla täysin omistusoikeuksin käytettävänä ainoastaan Greijus ynnä Huopalahden takalikko sekä Reimars. Näitä samoinkuin Bölen ja Nybondaksen talojakin viljelivät monet ajat asukkaat perinnöllisellä hallintaoikeudella imissionin nojalla; kaupunki sai ainoastaan kantaa veron, mutta sillä ei ollut valtaa ottaa eikä erottaa asukkaita. Mainittu asianlaita muuttui sittemmin niin, että puheena olevien talojen hallintaoikeus muunnettiin määräaikaiseksi vuokraoikeudeksi. Lokakuun 10 päivänä 1812 antamallaan päätöksellä julisti Uudenmaan ja Hämeen läänin Maaherranvirasto Greijuksen kruununtalon silloisen haltijan, sotaneuvos Carl Axel Björnbergin, joka haki imissionia, oikeutetuksi viljelemään tilaa ainoastaan 50 vuotta, tammikuun 1 päivästä 1813 lukien, mistä lähtien kaupunki saisi "lahjoituksen nojalla menetellä Greijuksen taloon nähden lain ja silloisten asianhaarain mukaan". Reimarsin talon taas Maistraatti yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa, maanviljelysneuvos Axel Evert Rotkirchin ja hänen vaimonsa kirjallisesti luovuttua omasta ja oikeudenomistajainsa imissioniin perustuvasta hallintaoikeudesta taloon, huhtikuun 6 päivänä 1870 tehdyllä välikirjalla vuokrasi kaupungille lahjoitettuna maa-alueena yksityishenkilölle 50 vuodeksi marraskuun 1 päivään 1919, mistä lähtien tila palautuu kaupungin käytettäväksi.

Kaikki muut 1650 vuoden lahjoituskirjassa mainitut tilat (samoinkuin myös Oulunkylän Nybondas) pysyivät yksityisten hallussa, verotalot omistusoikeuksin ja kruununtalot perinnöllisin hallintaoikeuksin. Kaupungin vaatimukset näihin tiloihin, jotka sananmukaisesti oli luovutettu "tilaksi ja laidunmaaksi" sekä "ikiomiksi", olivat 1700-luvulta lähtien olleet alituisena kaupungin ja tilainhaltijain välisenä riidanaiheena ja kunnallishallinnon uudistuksen tapahduttua otettiin puheeksi tilain omistusoikeuden hankkiminen kaupungille oikeudenkäyntitietä. Kun Kaupunginvaltuuston asettama valiokunta kuitenkin oli asiaa tutkittuaan tullut siihen tulokseen, että 1650 vuoden lahjoituskirjassa mainitut tilat oli ainoastaan veron puolesta kaupungille lahjoitettu, päätti Kaupunginvaltuusto syyskuun 18 päivänä 1888 pitämässään kokouksessa, että puheena ollutta takaisinsaantikannetta ei ollut pantava vireille. [Ks. lähemmin pain. asiakirj. N:o 1 vuodelta 1876, N:o 15 vuodelta 1885 ja N:o 4 vuodelta 1888 sekä Kaupunginvaltuuston pöytäkirjaa syyskuun 18 päivältä 1888, 14 §.]

Kolme näistä taloista, joihin nähden lahjoituksen sisällys oli ollut riitainen, on myöhemmin vapaaehtoisesti sopimalla haltijain kanssa joutunut kaupungin omiksi, nimittäin Meilansin verotalo, joka ostettiin vuonna 1871, sekä Bölen ja Nybondaksen maistraatintalot, joiden hallintaoikeuden kaupunki lunasti, toisen 1908 ja toisen 1910.

Helsingin kaupungin lahjoitusmaan laajuus.[muokkaa]

Kaupungille lahjoitettuun maahan ei käy lukeminen niitä alueita (Meilansia, Böleä, Nybondasta), mitkä kaupunki on saanut, ei lahjoituksen nojalla, vaan antamalla vastikkeen tilain haltijoille. Sitä vastoin lienee niiden Drumsön Bertaksen tilaan kuuluvien saarien ja kalaveden, mitkä kaupunki elokuun 13 päivänä 1890 annetun käskykirjeen kautta on saanut vastikkeeksi menettämästään sille lahjoitetusta mainitun tilan pohjaverosta käsitteen mukaisesti katsottava muuttuneen lahjoitusmaan luontoisiksi, minkä käsityksen Kaupunginvaltuustokin on hyväksynyt hiljattain käsitellessään kysymystä mainittuun vesialueeseen kuuluvan Rysskärin saaren luovuttamisesta Venäjän sotalaitokselle.

Vuonna 1905, kun Gumtähti, Meilans sekä Greijus siihen kuuluvine Stenbacka nimisine kruunun takalikkoineen yhdistettiin kaupunkiin, määräsi K. Senaatti erinäiset mainittuihin tiloihin kuuluvat tiluspalstat, joita ympäröi kaupungille kuulumaton maa, erotettaviksi kaupunkiin yhdistetystä alueesta ja muodostettaviksi eri tiloiksi. Sittemmin toimitetulla, Kuvernöörin heinäkuun 10 päivänä 1909 vahvistamalla tiluslohkomisella murrettiin tämän johdosta m. m. Greijuksen talosta ja takalikosta erilleen kaksi itsenäistä tilaa, Skogbacka ja Ut-Grejus. Nämä samoinkuin kantatilatkin ovat lahjoitetun kaupunginmaan luontoisia.

Vuonna 1910 teki Rahatoimikamari ehdotuksen että muutamat kaupungin omistamat maapalstat, m. m. eräs vastamainittuihin kahteen erilleen murrettuun tilaan kuuluva maakappale (n. s. Greijuksen isoniitty) luovutettaisiin Osakeyhtiö M. G. Steniukselle, joka antaisi sijaan eräät Pikku Huopalahdessa omistamansa alueet. Huhtikuun 4 päivänä 1911 lisätty Kaupunginvaltuusto hyväksyi ehdotetun tilusvaihdon, mutta julisti samalla, että päätös, mikäli koski kaupungin lahjoitettua maata, oli voimassa olevan kunnallisasetuksen mukaan alistettava Senaatin tutkittavaksi, mikä tehtiinkin. Päätöksen vahvisti Senaatti sittemmin toukokuun 18 päivänä 1911. Edellä mainitulla tavalla luovutetun lahjoitusmaan vastikkeeksi saadun maan rajat on nyttemmin loppuunsuoritetussa maanmittaustoimituksessa määrätty ja täytyy tämänkin maan katsoa muuttuneen lahjoitusmaan luontoiseksi. Muutoin koski edellä mainittu tilusvaihto Meilansin ja Bölen tiloista erilleen murrettuja maapalstoja, joita tiloja, sen mukaan kuin edellä on huomautettu, ei käy pitäminen varsinaisena lahjoitusmaana. [Tilusvaihtoa koskevassa Kaupunginvaltuuston alamaisessa kirjelmässä mainitaan Bölekin lahjoitusmaana, mikä ei käy yhteen edellä julkilausutun käsityksen kanssa.]

Lisätä sopii, että Helsingin kaupunkiin yhdistetyllä alueella sijaitsee koko sen lahjoitusmaa ryhmä, lukuun ottamatta Reimarsin taloa, Skogbackan ja Ut-Greijuksen tiloja sekä edellä mainittuja Bertaksen talosta erilleen murrettuja saaria ja vesialuetta. [Sihteerin selvitys loppuu; jatkuu valiokunnan mietintönä.]

Vuoden 1789 vakuutus.[muokkaa]

1789 vuoden vakuutuksen kautta on lahjoitusten järkkymätön pysyväisyys erioikeuden pyhyydellä taattu.

Niinkuin lahjoitusasiakirjoista näkyy, on kaupunki, lukuun ottamatta 1650 vuoden lahjoituskirjaa, jossa käytetään sanontatapaa "ikiomaksi", saanut lahjoitusmaansa nautintaoikeuden ehdolla, olematta Kruunu nimellisesti luopunut maan omistusoikeudesta. Omistus- ja nautintaoikeuslahjoitusten välisellä erolla ei kuitenkaan nyttemmin enää ole käytännöllistä merkitystä, sittenkun nautintaoikeuslahjoitukset helmikuun 23 päivänä 1789 annetun Arm. vakuutuksen kautta on asetettu yhdenvertaisiksi omistusoikeuksin annetun lahjoitusryhmän kanssa. Tämän vakuutuksen 4 §:n säännös, jossa sanotaan että kaupungeille lahjoitetut, annetut ja kaupunginmaan nimellä merkityt tilukset säilytetään ja jäävät kaupungeille koskematta, on nimittäin erioikeuden pyhyydellä taannut nautintaoikeuslahjoitustenkin järkkymättömän pysyväisyyden. [Vrt. Kamarikollegin mietintöä siv. 15 ja 24.]

Kaupungin käyttöoikeus sille kuuluvaan maahan.[muokkaa]

Valiokunta käy nyt lähemmältä tarkastelemaan niiden tuon tuostakin annettujen ja jo edellä mainittujen säännösten sisällystä, jotka kieltävät hukkaamasta ja luovuttamasta kaupunginmaata. Tätä kysymystä on tutkittava ensin kaupunginaseman alueella sijaitsevaa ja sitten kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevaa lahjoitusmaata silmällä pitäen.

a) Vahvistetun kaupunginasemakaavan alueella olevan maan luovutus.[muokkaa]

Lahjoitusten yleisenä tarkoituksena on ollut osin ja etusijassa hankkia kaupungin asukkaille tarpeellista tilaa asuinpaikoiksi ja osin hankkia yhteiskunnalle taloudellista hyötyä [Kamarikollegin mietintö siv. 25 ja seur.] asuntoalueeksi käyttämättömän maan viljelyksestä. Tähän niinikään viittaavat edellä mainitut lahjoitusasiakirjoissa käytetyt sanat tila ja laidunmaa, joista edellinen lähinnä tarkoittanee rakennustonttien luovuttamista kaupunginaseman alueelta. Tätä käyttömuotoa täytyy epäilemättä pitää sopivana ja luonnollisena keinona kaupungin yhteisen parhaan edistämiseksi ja lahjoituksen tarkoituksen saavuttamiseksi.

Lahjoitusasiakirjoissa ja myöhemmin annetuissa asetuksissa kaupunkitonttien käyttämisestä olevat määräykset eivät yleensä estä luovuttamasta tonttia omistusoikeuksin, onpa useissa lahjoituskirjoissa annettu nimenomainen lupa siihen. Ruotsissa on kuitenkin kehittynyt käytännöksi, että tuollaiseen luovutukseen on hankittava K. M:n nimenomainen valtuutus, ja lupa onkin useimmissa tapauksissa myönnetty uusimpaan aikaan asti (Vrt. kohtaan "kunnallisasetuksen 74 §:n tulkinta"). Suomessa on oikeuskehitys tässä kohden käynyt toiseen suuntaan, täällä kun on sovellettu sitä Ruotsista erottamisen jälkeen vakiintunutta periaatetta, että kaupunginaseman alueella oleva lahjoitusmaa ilman muuta tulee käytetyksi lahjoituksen tarkoituksen mukaisesti, siinäkin tapauksessa että se täysin omistusoikeuksin luovutetaan yksityisille, minkätähden erikoista valtuutusta tuollaisiin luovutuksiin ei ole pidetty tarpeellisena. Kotimaisessa tieteisopissa, joka kuitenkin vain ohimennen käsittelee tätä kysymystä, lausutaankin kauttaaltaan se käsitys, että voimassa olevat maanluovutuskiellot eivät tarkoita tonteiksi jaettua maata. [Ks. Liljestrand, Finlands jordnaturer siv. 364; Hermanson Inhemsk förvaltningsrätt siv. 354; Bonsdorff Kamerallagfarenhet I siv. 153.]

Mitä Helsinkiin tulee, näkyy 1600-luvun jälkipuoliskolta olevista raastuvanpöytäkirjoista, että kaupunki jo tuohon aikaan luovutti ainakin eräät rakennuspaikat "vapaatontteina, ikuiseksi kiinteäksi omaisuudeksi".

Kaupungin uudestirakentamisen ja uudestijärjestämisen jälkee 1800-luvun alussa luovutti Uutisrakennuskomitea marraskuun 2 päivänä 1812 annetun johtosääntönsä nojalla kaupungintontteja yksityisten omiksi ja samoin luovuttivat niitä komitean hajaannuttua kaupunginviranomaiset voimassa olevain rakennusjärjestysten nojalla, eikä sen koommin ole käytetty muuta kaupunginmaan luovutusmuotoa kuin omistusoikeuden käsittävää luovutusta ja vuokraamista. [Poikkeustapauksissa luovutettiin alueita määräämättömäksi ajaksi (esim Vanhankaupungin värjäämötontti, Töölön sokeritehdas, työväenasuntohuvila Lugnet, Lenngrenin myllytontti, veitämötontti, Laivatokka), joita vuokra-alueita ei käy asettaminen varsinaisten apävapaiden tonttien vartaisiksi.] Sääntö että kaupunki on esteetön luovuttamaan lahjoitusmaalla sijaitsevaakin, vahvistettuun kaupunginasemakaavaan kuuluvaa tonttimaata on siten vanhemmista ajoista lähtien ollut täällä tunnustettu ja käytännössä.

Kaupunginasemakaavan ulottaminen kaupunginalueella erillisinä oleviin maakappaleisiin.[muokkaa]

Tavallisesti otetaan kaupunginasemakaavaan ainoastaan maata, joka välittömästi liittyy alkuperäiseen kaupunginasemakaavaan ja joka kaupunkimuodostuksen jatkuessa luovutetaan rakennettavaksi. Oikeudelliselta kannalta ei tosin mikään estä kaupunginasemakaavaan ottamasta kaupunginmaalla sijaitsevia erillisiä maa-alueita. Mutta tässä on kuitenkin huomattava, että kaupunginasemakaava-käsite aina edellyttää jonkin alueen järjestelmällistä jaoitusta sen säännöllistä rakentamista varten. Siltä kannalta katsoen ei mikään estäisi ulottamasta kaupunginasemakaavaa milloin minkin kokoisiin erillisiin kaupunginosiin, mikä tietysti kuitenkin olisi tehtävä sangen varovasti ja harkiten, jottei siitä vastaisuudessa koituisi vakavia epäkohtia ja estettä kaupungin suunnitelmanmukaiselle kehitykselle. Sitä vastoin on asian luonnossa, että kaupunginasemakaavaa ei käy vahvistaminen yksityisen tontin taikka vastaavan maakappaleen osalta erillään muusta kaupunginasemakaavasta, varsinkin kun eräitä kaupunginaseman alueella voimassa olevia hallintosäännöksiä tuskin kävisi tuollaiseen maakappaleeseen soveltaminen.

b) Vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella olevan lahjoitusmaan käyttäminen.[muokkaa]

Lahjoitusmaan käyttämisestä annetut, osin lahjoitusasiakirjoissa ja osin myöhemmin annetuissa asetuksissa olevat määräykset tarkoittivat taata lahjoituksen käyttämisen koko yhdyskunnan hyväksi. Vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella oleva lahjoitusmaa käytettiin siten, että sen hallintaoikeus jaettiin porvariston jäsenten kesken, taikka siten että maa annettiin vuokralle yhteiseksi hyväksi. Eräissä kaupungeissa osotettiin lahjoitusmaan osia kaupungin virkamiesten palkkauksen parantamiseksi.

Kaupunginmaan käyttämisessä varsinkin usein ilmenneiden väärinkäytösten ja säännöttömyyksien johdosta antoi Hallitus tuon tuostakin erinäisiä säännöksiä ehkäistäkseen kaupunginmaan hukkaamista taikka epäoikeutettua käyttämistä. Tästä asiasta annetuissa ja edelleen voimassa olevissa yleisissä asetuksista mainittakoon seuraavat:

1) Joulukuun 10 päivänä 1672 annettu kunink. päätös kaupunkien valituksiin, 27:s kohta.

Tässä kielletään kaupungeista erilleen murtamasta maata ja erottamasta sitä siltä menevän veron alaisuudesta.

2) Heinäkuun 13 päivänä 1719 annettu kunink. päätös kaupunkien valituksiin, 21:s kohta.

Tässä säädetään: "että kaikki mitä entiset Kuninkaat ovat kaupungeille niitä ensin perustetaessa ja sittemmin lahjoittaneet ja antaneet, on erioikeuksien ja lahjoituskirjain sisällyksen mukaan niissä mainittuihin tarkoituksiinsa käytettävä eikä kellekään, paitsi suurimmassa hädässä, pantattava, jolloin se ensin on porvariston lunastettavaksi tarjottava ja, ellei porvaristo kykene lunastamaan, kaupungin varoilla lunastettava, mutta ei milloinkaan ainiaaksi luovutettava, ei porvareille eikä vieraille (aldrig ewärdeligen abalieneras, hwarken till Borgare eller främmande), vaan on kaupungeilla yleensä aina valta lunastaa nämä tilukset omikseen, kuitenkin niin että asianomaiset, jotka laillisesti ovat ne itselleen hankkineet, saavat täyden korvauksen kaikesta tarpeellisesta ja hyödyllisestä parannuksesta".

3) Kunink. kirje syyskuun 25 päivältä 1745 ynnä siinä mainittu marraskuun 4 päivänä 1734 annettu Maaherrain Johtosääntö, 18 §. Tässä kirjeessä sanotaan: että, koska huhtikuun 6 päivänä 1664 annetussa Kunink. Päätöksessä Upsalan kaupungin porvariston valituksiin on määrätty, että niitä peltoja, mitkä edesmenneet Kuninkaat kaupungille sen yleiseksi hyödyksi lahjoittivat ja sen porvariston viljeltäviksi ja käytettäviksi antoivat, ei käy alistaminen sellaisiin ehtoihin, että jokainen, joka niitä on saanut haltuunsa, saisi niitä hallita niinkuin omaa maatansa ja omaisuuttansa, vaan on tarkoitus ollut, että kaupunki yhteisesti, kirjeiden sanamuodon mukaan, nauttisi hyväkseen tuoton ja porvaristo sekä asukkaat, erittäinkin ne, jotka eivät kykene itseään kaupalla tahi käsitöillä elättämään, tuollaisia kaupungille suotuja peltoja veron ja kohtuullisen maksun suorittamalla viljelisivät ja hallitsisivat, kuitenkin niin ettei kenenkään sallita sen johdosta ja nautinnan perustuksella ottaa niitä omaisuudekseen ja omistusoikeutta niihin, vielä vähemmän niitä myydä, vaihtaa tahi pantata (ingen tillstädjes därigenom och af åkommen häfd, tillvälla sig någon egendom och ägande rätt deraf, mindre sådane försälja, bortbyta eller förpanta); vaan kun joku joka kuolee tahi muutoin luopuu maanviljelyksestä taikka kun katsotaan kohtuulliseksi ottaa se häneltä pois, on Maaherralla Maistraatin avustamana oleva valta jollekin toiselle luovuttaa sama pelto määrätystä maksusta ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaan; ja Kunink. Maj. myös on marraskuun 4 päivänä 1734 annetun Maaherrain Johtosäännön 18 §:ssä määrännyt, että mitä porvariston yhteisesti käytettäväksi ja hyödyksi on annettu, sitä älköön siltä riistettäkö älköönkä yksityisten henkilöjen omaksi annettako, varsinkaan peltoa ja niittypalstoja ja muuta kaupungin yleistä tarvetta ja etua, joita muutamin paikoin on myyty ja jotka ovat joutuneet muiden haltuun kuin niiden, jotka porvarirasituksen ja taakan kantavat, taikka on porvariston kesken eri tavoin jaettu, mikä kaikki Maaherran ja Maistraatin on oikaistava; sentähden tulee itse lahjakirjan kaikessa olla tarkkana sääntönä. Ja jos jokin maa tahi omaisuus on kaupungille annettu siihen kuuluvana käytettäväksi ja viljeltäväksi eikä ole säädetty, että määrättyjä henkilöjä tahi jotakin määrättyä virkakuntaa sillä on avustettava, on sellaista kaupungin yleiseksi hyödyksi lahjoitettua maata katsottava niinkuin edellä mainitussa Maaherrain Johtosäännön pykälässä sanotaan.

4) Kunink. vakuutus kaupungeille helmikuun 23 päivältä 1789, 1 ja 4 §, jotka ovat seuraavat:

1 §: "Kunink. Maj:ti lupaa ja vakuuttaa tämän kautta Valtakunnan Porvaristolle ja Kaupungeille yleisesti, että heillä olevat, varhaisempina ja myöhäisempinä aikoina saadut erioikeudet, vapaudet ja oikeudet, jotka perustuvat kuninkaallisiin päätöksiin, lahjoituksiin, lahjakirjoihin tahi muihin yhtäläisessä eli laillisessa voimassa oleviin kirjoituksiin ja säännöksiin, heille semmoisina kuin ne vanhuudesta ovat olleet tahi nyt ovat, loukkaamatta ja järkähtämättä nyt ja ijän ikuisina aikoina, säilytetään ja varjellaan, niin ettei kukaan heille heidän maittensa, huoneittensa, talon-asemainsa, tilainsa, metsäinsä, takamaittensa, virtainsa, vuorainsa, kalastuspaikkainsa, myllyinsä, sahainsa tahi muiden laitostensa, eikä heidän kauppansa ja merenkulkunsa, elinkeinoinsa ja liikenteensä suhteen vähintäkään estettä tahi haittaa saa tehdä."

4 §: "Kaupungeille lahjoitetut, annetut ja kaupunginmaan nimellä merkityt tilukset säilytetään ja jäävät kaupungeille koskematta, eivätkä muuta luontoansa, joutukoot kenenkä käteen hyvänsä."

5) Kunnallishallituksesta kaupungissa joulukuun 8 päivänä 1873 annetun asetuksen 73 §, joka on seuraava:

"Jos jollakulla kaupungissa on sellaista maata tai muuta tilusta, jonka kruunu tai yksityiset ovat kaupungille lahjoittaneet, noudatettakoon sen hoidossa mitä lahjoituskirjassa on säädetty."

Kaupunginmaanluovuttamattomuutta koskevia yleisiä asetuksia valaisee lähemmin elokuun 31 päivänä 1784 annettu Helsingin kaupungin lahjoitettua maata koskeva K. M. päätös. Kielloista huolimatta oli 1700-luvulla yksityisten nautittaviksi annettuja kaupungin lahjoitusmaan osia perinnön ja oston kautta siirtynyt mieheltä miehelle. Tämän johdosta Maaherra ja Maistraatti vuonna 1788 ryhtyivät toimenpiteisiin luovutetun maan palauttamiseksi kaupungin käytettäväksi, osin määrätystä korvauksesta, osin korvauksetta, minkä jälkeen K. M. tästä tehtyjen alamaisten valitusten johdosta julisti m. m.: että silloin puheena oleva maa oli kaupungille annettu läänitys, joka ei voi saada muuta kuin kruununluontoisuuden, joten sitä siis ei voi erilleen murtaa eikä omistusoikeuksin kellekään yksityiselle luovuttaa.

Edellä lausutusta käy selvästi ilmi, että kaupunkeja on nimenomaan kielletty luovuttamasta hallustaan lahjoitusmaata, ellei luovutus ole lahjoitusasiakirjoissa olevan erityisen määräyksen taikka lahjoitusten yleisen tarkoituksen mukainen, niinkuin kaupunginaseman alueella olevain rakennustonttien luovutuksen on laita. Tältä kannalta katsottuna ei kielto myöskään näy voivan estää kaupunkia tilusvaihdolla luovuttamasta lahjoitusmaan osia, edellyttäen että järjestelystä on kaupungille hyötyä ja että annetaan täysiarvoinen vastike muuta maata.

1789 vuoden vakuutuksen kautta, joka meillä on voimassa erioikeuden pyhyydellä, on kaikille sitä ennen tehdyille lahjoituksille taattu niiden järkkymätön pysyväisyys. Tämän johdosta täytyy kaupunginmaan luovutuskieltoa, vaikka se oikeushistoriallisen sisällyksensä puolesta lähinnä tarkoittaa estää maata joutumasta yksityisen omaksi, mainitun hallitusasiakirjan ilmestyttyä pitää soveltuvana myöskin maan myyntiin kruunulle (tai sotalaitokselle), ollen kruunulla valta, kun yleinen tarve vaatii, saada haluamansa alue pakkoluovutustietä. Tämän käsityksen ovat kaupunginviranomaisetkin esiintuoneet eri tilaisuuksissa [Niin, esim ilmoittivat Kaupunginvanhimmat ja Maistraatti vuonna 1821, kun oli kysymys Hesperian tehdastontin luovuttamisesta kruunulle, ettei kaupunki voimassa olevan kiellon johdosta voinut luovuttaa minkään kokoista osaa sille lahjoitetusta omaisuudesta.] kun on ollut kysymys kaupunginaseman ulkopuolella olevain lahjoitetun kaupunginmaan osain luovuttamisesta valtiolle, ja on kaupungin puolelta tällöin huomautettu, että tuollaisen maan vapaaehtoinen luovutus johonkin valtiotarkoitukseen ei voi laillisesti käydä päinsä.

Kunnallisasetuksen 74 §:n tulkinta.[muokkaa]

Kaupunkien kunnallishallituksesta voimassa olevan 1873 vuoden asetuksen 74 §:n a) momentissa on miltei samansanaisena Ruotsin 1862 vuoden kunnallislaista otettu sitä sisällystä oleva säännös että kaupunginvaltuusmiesten päätökset ovat lailliseen voimaan tullaksensa alistettavat Hallituksen tutkittaviksi ja vahvistettaviksi, jos ne koskevat " semmoisen kaupungille kuuluvan kiinteän omaisuuden myymistä, pantiksi-kirjoitusta tai vaihtoa, joka lahjan tai testamentin kautta on joutunut sen omaksi ja määrätty erinäiseen, kaupungin yhteistä hyötyä tarkoittavaan tarpeeseen, kuin myös suostumusta tai sovinnon tekoa, joka vaikuttaa sen oikeuden muuttamiseen tai vähentämiseen, joka kunnalla tämmöisen kiinteän omaisuuden suhteen on". Vastaavan säännöksen on Ruotsin hallintokäytännössä katsottu soveltuvan kaupunkien lahjoitusmaahankin ja K. M. on tämän mukaisesti moniaissa tapauksissa ottanut tutkittavakseen eri kaupunkien esitykset niiden oikeuttamisesta myymään kaupunginasemalla ja sen ulkopuolella sijaitsevaa lahjoitusmaata sekä myöntynytkin näihin. Useita vaihtoja niinikään on vahvistettu sillä ehdolla, että kaupungin saama vastikemaa katsotaan lahjoitusmaan luontoiseksi.

Tuollaista tulkintaa ei kuitenkaan mikäli suomalaista oikeutta koskee näy voivan sovittaa mainittuun säännökseen. Käytetty sanontatapa "lahjan kautta joutunut kaupungin omaksi" jo näyttää viittaavan siihen, että tässä ei tarkoiteta lahjoitusmaita, vaan kaupungin muulla tavoin hankkimaa maata [Ks. Liljenstrand, Finlands jordnaturer siv. 364, 365; Kamarikollegin mietintö siv. 43.] niinkuin on laita kunnallishallituksesta maalla kesäkuun 15 päivänä 1898 annetun asetuksen vastaavassa säännöksessä, 97 §:ssä (samansanainen kuin kunnallishallituksesta maalla 1865 annetun asetuksen 70 §). Vieläkin tärkeämpi merkitys asiaa arvostellessa on kuitenkin sillä seikalla, että 74 §, jos sillä tarkoitettaisiin lahjoitusmaidenkin luovutusta, ei pitäisi yhtä edellä mainitun helmikuun 23 päivänä 1789 annetun armollisen vakuutuksen 4 §:n kanssa, joka on voimassa erioikeuden pyhyydellä ja jota yleisen lain luontoinen säännös ei ole voinut kumota eikä muuttaa. Eikä lainsäätäjä ole tätä tarkoittanutkaan, niinkuin näkyy siitä, että eräs toinen 1789 vuoden vakuutuksen osa, nimittäin sen 3 §, jossa puhutaan pormestarin ja raatimiesten y. m. vaalista, muutettiin kunnallisuudistuksen yhteydessä perustuslain mukaisella tavalla erityisen, joulukuun 8 päivänä 1873 annetun armollisen asetuksen kautta edellä mainittujen erioikeuksien ja kunnallishallituksesta annettujen määräysten saattamiseksi keskenään yhtäpitäviksi, jota vastoin saman vakuutuksen 4 § jätettiin ennalleen: Käytäntöä, johon päinvastainen käsitys voisi nojata, ei Suomessa myöskään ole syntynyt.

c) Kaupunkiin yhdistetyn, ostamalla hankitun maan käyttäminen.[muokkaa]

Vastattavaksi esiintyy nyt kysymys, ovatko edellä mainitut jaoittamattoman lahjoitusmaan myyntikiellot myös sovitettavissa sellaiseen kaupunkiin yhdistettyyn maahan, minkä kaupunki on itselleen hankkinut muuta oikeussaantotapaa, esimerkiksi ostoa käyttämällä.

Gumtähden y. m. tilain kaupunkiin yhdistämistä koskevassa valiokunnan mietinnössä (Kvston pain asiakirj. N:o 12 vuodelta 1902) lausutaan se käsitys että kaupunkiin yhdistetty alue, minkä luontoista lieneekin, kokonaan sulautuu muuhun kaupunginmaahan ja semmoisena siis on kaupungin hallusta luovuttamaton. [Samantapaisen mielipiteen on lausunut professori Hermanson (Inhemsk förvaltningsrätt siv. 344-355), kuitenkin edellyttäen kaupunkien alueen olevan sama kuin lahjoitusmaa ja ottamatta lukuun muulla tavoin hankittua kaupunginmaata.]

Tätä käsitystä kaupunginmaan luovuttamattomuudesta on kuitenkin eräässä toisessa yhteydessä Kaupunginvaltuustossa vastustettu (Vrt. valiokunnan mietintöä kaupungin politiikasta sen viereisiä huvilayhdyskuntia kohtaan, Pain asiakirj. N:o 76 vuodelta 1912, siv. 10 ja 11), jolloin huomautettiin, että edellä mainitut määräykset kaupunginmaan käyttämisestä ja sen luovutuskiellot kohdistuvat ainoastaan lahjoitettuun maahan, mutta eivät kaupunginmaahan yleensä.

Viimeksi mainittu mielipide näyttääkin oikeammalta. Tähän kuuluvain asetusten tarkastelu todella osottaa, että niissä mainitaan ainoastaan lahjoitettu kaupunginmaa, mutta ei muulla tavoin hankittua maata. Tämän laajempaa merkitystä ei myöskään käy paneminen 1789 vuoden vakuutuksen 4 §:ssä käytettyyn sanontatapaan ("kaupungeille lahjoitetut, annetut ja kaupungin maan nimellä merkityt tilukset"), sillä tämä arm. vakuutus vahvisti ja kehitti asiasta aikaisemmin annettuja asetuksia, mihin vielä tulee lisäksi, että kaupunginmaa-käsitettä vanhemmissa asetuksissa käytetään saman merkintöisenä kuin lahjoitettua maata. [Ks Bonsdorff, Kamerallagfarenhet, siv. 153.]

Kun puheena olevat kaksi Helsingin kaupunginalueen ryhmää ovat virallisten tiluskarttain ja asiakirjain avulla rajojensa puolesta erotettavissa, on siis luovuttamattomuuskieltojen sovelluttamisala täten alueellisesti tarkoin määrätty. Ja kun lunastetun maan yhdistämisellä kaupunkiin ei meidän lainsäädäntömme mukaan voi katsoa olevan sellaista oikeusvaikutusta, että sen johdosta maa, joka ei ole ollut lahjoitusmaan luontoinen, saisi tämän luontoisuuden, [Vrt. Malmgren, Stadsbildningen från rättslig synpunkt, siv. 179 ja seur.] pitää säännöksi voida katsoa, että oikeudellista estettä myydä ostettua ja kaupunkiin yhdistettyä, mutta kaupunginasemakaavaan ottamatonta maa-aluetta ei ole olemassa. Tuollainen toimivalta käy myös yhteen voimassa olevan kunnallisasetuksen kanssa, joka nimenomaan edellyttää "kaupungin kiinteän omaisuuden myyntiä tahi vaihtoa, paitsi mitä rakennustontteihin tulee", joka toimenpide saman asetuksen 25 §:n a) momentin mukaan on lisättyjen Kaupunginvaltuusmiesten asia. On kuitenkin asian luonnossa, että tuollainen maan käyttäminen voi ainoastaan harvalukuisissa poikkeustapauksissa tulla kysymykseen. Kaupunkiin yhdistetyn kaupunginmaan luovuttaminen omistusoikeuksin säännöllisesti rakennettavaksi yhtäjaksoisen ja järjestelmällisen jaoituksen mukaan edellyttää nimittäin välttämättä paikan ottamista vahvistettuun kaupunginasemakaavaan; ja taas kaupunginalueen laitaosain lohkominen suunnitelmaa noudattamatta voisi tuottaa vakavia haittoja ja vaikuttaa ehkäisevästi kaupungin vastaiseen kehitykseen.

Kaupungin oikeudesta myydä vahvistetun asemakaavan ulkopuolella olevaa kaupunkiin yhdistettyä maata on Valiokunnassa lausunut eriävän mielipiteen jäsen, herra Heimbürger, jonka mielestä kaupunki voi myydä tuollaista maata, siinäkin tapauksessa että se on lahjoitusmaan luontoista, kuitenkin ainoastaan tontiksi, jonka ei välttämättä tarvitse vielä myynnin tapahtuessa olla kaupunginasemakaavaan otettu. Tämän käsityksensä tueksi on herra Heinbürger esittänyt pääasiassa seuraavia näkökohtia:

Kaupunkiin yhdistetyn alueen osia käy omistusoikeuksin luovuttaminen ainoastaan siinä tapauksessa, että ne ovat itsenäisiä kaupunkitontteja. Muuta yksityisen maanomistusoikeuden muotoa kaupungin alueella ei kameraalinen järjestelmämme tunne, ja laki edellyttää M. K:n 4 luvun 2 §:ssä nimenomaan, että lainhuuto myönnetään yksinomaan tonttipaikalle, samoinkuin voimassa oleva kiinnitysasetuskin, että kiinnityksen saa myöntää ainoastaan kaupungissa olevaan taloon ja tonttiin. On tosin edellytettävä, että kaupunginmaata ei myydä, ellei alue ole otettu korkeain asianomaisten vahvistamaan kaupunginasemakaavaan, mutta lain kannalta ei mikään estä myymästä tonttipaikkoja kaupunginaseman ulkopuoleltakin. Päinvastaisen käsityksen tueksi ei syyllä käy vetoominen luovutuskieltoihin, koska, niinkuin Valiokunta on osottanut, tonttimaan luovutus vastaa lahjoituksen tarkoitusta ja on katsottava luvalliseksi; ja mitään syytä rajoittaa poikkeusta kaupunginaseman alueella olevaan maahan ei tähän kuuluvista säännöksistä myöskään käy johtaminen. Mitä muulla tavoin hankittuun kaupunginmaahan tulee, on Valiokunta osottanut sen luovuttamattomuuden, mutta täytyy tässäkin edellä esiintuodun kameraalisen periaatteen mukaisesti panna se rajoitus, että maata saa myydä ainoastaan tonttipaikkana.

Tätä eriävää mielipidettä vastaan katsoo Valiokunnan enemmistö olevan lausuminen seuraavaa:

Kaupunkien järjestäminen Ruotsissa ja Suomessa on jo neljättäsataa vuotta ollut hallitusvallan huolenpidon esineenä. Erittäinkin Kustaa II Aadolfin ja Kristiina kuningattaren ajoilta on olemassa lukuisia käskyjä kaupunkien perustamisesta ja järjestämisestä, ja tähän nähden kehittyi vähitellen sellainen käytäntö, että uudet kaupungit perustettiin edeltäpäin hyväksytyn, K. M. vahvistettavaksi alistetun asemakaavan mukaan. 1734 vuoden laissa ei, lukuun ottamatta Rak. K:n 29 luvussa olevaa niukkasanaista säännöstä, ole minkäänlaisia määräyksiä kaupunkien rakentamisesta, vaan oli tarkoitus tästä antaa erityinen sääntö. [Tämä kuitenkin annettiin Ruotsissa vasta vuonna 1874 ja Suomessa vuonna 1856, jolloin nyttemmin aivan puutteellinen ja vanhettunut asetus kaupunkien järjestelyn ja rakentamisen yleisistä perusteista ilmestyi.] Tuollaista sääntöä ei kuitenkaan annettu, vaan koottiin sen sijaan tähän kuuluvat määräykset kaupunkien rakennusjärjestyksiin, joissa tavallisesti on määräys kaupunginasemakaavain laatimisesta ja vahvistamisesta.

Kun Helsingin kaupunki 1600-luvun keskivaiheilla muutettiin uuteen paikkaansa, sai eräs insinööri toimekseen "viivoittaa ja pistellä kaupungin säännölliseen muotoon levein kaduin ja mukavin toripaikoin", ja K. M. vahvisti asemakaavan. Uudet asemakaavat laadittiin isonvihan hävitysten jälkeen ja paikkakunnalla 1700-luvulla teetettyjen laajain linnoitustöiden yhteydessä. Viimeksi mainittu asemakaava oli Augustin Ehrensvärdin laatima ja sai kuninkaallisen vahvistuksen. Kaikissa 1800-luvulla annetuissa Helsingin kaupungin rakennusjärjestyksissä vahvistetaan se vanhastaan noudatettu sääntö, että kaupunki on rakennettava edeltäpäin laaditun ja asianmukaisesti vahvistetun kaupunginasemakaavan mukaan.

Lahjoitusmaan käyttämisestä annetut määräykset ovat olennaisesti eri sisällystä, mikäli koskee vahvistetun kaupunginasemakaavan mukaan rakennettua, kaupungin "aitauksen" ympäröimää kaupunginaseman aluetta tai aitauksen ulkopuolella sijaitsevaa, porvariston yhteiseksi hyödyksi osotettua maata [Vrt. Kamarikollegin mietintöä siv. 28 ja seur.]. Kaupunginasemalla sijaitsevaan maahan, varsinaisiin rakennustontteihin nähden, vei kehitys yksityiseen omistusoikeussuhteeseen, niinkuin edellä on osotettu. Kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevaan lahjoitusmaahan nähden taas tähän kuuluvat määräykset tarkoittavat maan pysyttämistä yhdyskunnan yhteisiin tarpeisiin käytettävänä ja kieltävät sitä hukkaamasta ja luovuttamasta yksityisten omaksi. Tämän laatuiseen maahan nähden on siis järkähtämättömänä sääntönä, että sitä ei saa omana omistettavaksi luovuttaa, ja tämä koskee tonttimaankin luovutusta.

Erinäisten 1700-luvulla annettujen määräysten mukaan sai tosin kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevan yksityisen paikan luovuttaa sille, joka sinne tahtoi rakentaa tehtaita. Näitä paikkoja saivat tehtailijat ja heidän jälkeläisensä käyttää ja pitää, niin kauan kuin sikäläisiä laitoksia pidettiin voimassa. Tässä siis ei ollut olemassa luovutusta omistusoikeuksin, vaan ainoastaan nautintaoikeuksin määräämättömäksi ajaksi. Jos tontinluovutus täysin omistusoikeuksin olisi luvallinen ei ainoastaan kaupunginasemakaavan alueella, vaan sen rajojen ulkopuolellakin, olisivat kiellot että lahjoitusmaata ei saa luovuttaa yksityisen omaksi todellisuudessa vailla sovellettavaa sisällystä ja miltei tarkoituksettomat.

Tähän käsitykseen asianomaisten asetusten sisällyksestä on tietoisoppikin erimielisyydettä yhtynyt [1)] ja käytäntö Helsingissä on jo varhaisempina aikoina asettunut samalle kannalle [2)]. Kaupungin uudestijärjestämisestä lähtien 1800-luvun alulta on tiettävästi aina noudatettu sitä sääntöä, että kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevalta lahjoitusmaalta ei ole maa-alueita luovutettu muulla tavoin kuin nautintaoikeuden ehdolla. [1) Kaikki kotimaiset tutkijat, jotka tähän asti ovat lausuneet ajatuksensa asiasta, ovat sitä mieltä, että vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella olevaa lahjoitettua maata ei saa, ellei siitä ole lahjoituksessa nimenomaista määräystä, millään ehdolla luovuttaa yksityisen omaksi. Vrt. Bonsdorff, Kamerallagfarenhet I siv. 153 ja seur.; Hermanson, Inhemsk förvaltningsrätt siv. 354; Liljenstrand, Finlands jordnaturer siv. 364; Willgren, Finlands finansrätt siv. 442 y. m. Poikkeustapauksissa ovat eräät uudemmat kaupungit (Hanko, Kotka, Iisalmi y. m.) lahjoituskirjoissaan saaneet oikeuden luovuttaa kaupunginaseman ulkopuolella olevaa maata teollisuuslaitosten, makasiinien ja varastojen paikoiksi täysin omistusoikeuksin.] [2) Kaupungin tuomiokirjassa vuodelta 1649 on merkintä, että maistraatti oli evännyt anomuksen erään rantapaikan saamisesta tonttipaikaksi sillä perusteella että "edellä mainittua rantapaikkaa ei ole K. M:n vahvistamassa kaupunginasemakaavassa tontiksi merkitty". Paikkaa ei saisi rakentaa, ellei K. M. vastedes " tärkeistä syistä katso asemakaavaa olevan korjattava ja jaoitusta muutettava". - Aiemmin mainitun, K. M. päätöksellä elokuun 31 päivänä 1784 ratkaistun, luovutettua lahjoitusmaata koskevan riidan asiakirjoista näkyy, että luovutukset, joita K. M. ei hyväksynyt, tarkoittivat kaupunginaseman ulkopuolella olevia maakappaleita, mutta nämä näyttävät olleen viljelyspalstoja.]

Mitä sitten tulee ostetun kaupunginmaan luovutukseen, on huomattava, että kameraaliselta kannalta ei ole olemassa laillista estettä yhdistää kaupunkiin yksityisen omistamaa maa-aluetta, ja yhtä vähän käy väittäminen, että kaupunginmaan kameraaliluontoisuudesta voimassa olevat säännökset estäisivät luovuttamasta rakennustonttia tai muuta maa-aluetta kaupunkiin yhdistetyltä mutta lahjoittamattomalta kaupunginmaalta, sikäli kuin tuollainen luovutus yleensä on kaupungin vallassa. M. K:n säännökset ja muut kaupunginmaan lainhuudatuksesta voimassa olevat määräykset koskevat tosin etusijassa varsinaisia kaupunkitontteja, s.o. vahvistetun kaupunginaseman alueella olevia tontteja, mutta eivät kiellä hankkimasta lainhuutoa muille kaupunginmaan alueille, ja käytännössä onkin lainhuutoa myönnetty kaupunginmaan luovutuksille, joiden ei voi sanoa koskeneen varsinaisia rakennustontteja. Valiokunnan enemmistö on näistä syistä pysynyt käsityksessään, että mahdollisuus kaupunginmaan myymiseen kaupunkiin yhdistetyltä ostetulta maa-alueelta ei ole rajoitettu rakennustontteihin, [Vrt. Moring, "Kan jord, som tillhör enskilda, förenas med stad?" Juridiska Föreningens tidskrift 1911, siv. 183, 184.] erittäinkin kun nämäkin kaupunginaseman ulkopuolella ovat vailla varmoja rajoja ja voidaan kussakin eri tapauksessa vapaasti järjestää sekä muotoon että kokoon nähden.

d) Kaupungin ostaman ja siihen yhdistetyn alueen rajain ulkopuolella sijaitsevan maan käyttäminen.[muokkaa]

Mitä tulee kaupunkiin yhdistetyn maan rajain ulkopuolella olevain ostettujen maiden käyttöoikeuteen, on kaupunki tietenkin kaikin puolin verrattavissa yksityiseen maanomistajaan ja voi siis, samoinkuin hänkin, vapaasti myydä näitä tiluksia tai niiden osia, viimeksi mainitussa tapauksessa noudattaen maanomistuksesta maalla voimassa olevia yleisiä säännöksiä.

___________________


Edellä olevasta selvityksestä käy ilmi:

että kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevaa lahjoitusmaata ei, sen luovuttamisesta voimassa olevain kieltojen johdosta, saa omistusoikeuksin luovuttaa kaupungin hallusta, mikä ei kuitenkaan koske tilusvaihtoa, jos kaupunki luovuttamansa lahjoitusmaan sijaan saa täysiarvoisen vastikkeen, eikä myöskään pakkoluovutusta yleiseen tarpeeseen; sekä

että sitä vastoin mainitun laatuista estettä ei ole olemassa sellaisen, kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevan maa-alueen myymiseen nähden, joka ei kuulu lahjoitusmaahan, vaan jonka kaupunki on hankkinut ostamalla tai muulla oikeussaannolla.

Asiaa valaiseva Helsingin kaupungin tilusten kartta seuraa mukana, osottaen m. m., että Tilkan ja Gumtähden sairaala-alueet sijaitsevat sen laatuisella kaupunginmaalla, kuin Valiokunnan viimeisessä ponnessa on mainittu.

Helsingissä, maaliskuun 15 päivänä 1915.

K. J. Ståhlberg.

Leo Ehrnrooth.

W. F. Heimbürger.

John Uggla.