Helsinkiin: II luku

I luku

II luku Helsinkiin Kirjoittanut Juhani Aho

III luku

Sill’aikaa oli Antti laivallaan jo aloittanut uuden elämän. Hän oli täydessä menossa Helsinkiin.

Jo keväällä oli hän päättänyt aloittaa uuden elämänsä. Hänen toverinsa olivat vakuuttaneet, että niin pian kuin saavat valkolakin päähänsä, alkavat he oitis elää uutta elämää. Ylioppilaaksi päästessä tapahtuu käännekohta heidän elämässään.

Koko kesän oli Antti odottanut sitä käännekohtaa. Mutta ei sitä kuulunut. Perheessä ei häntä kohtaan tapahtunut mitään muutosta. Äiti ja sisaret kohtelivat häntä niinkuin ennenkin, ja isä tahtoi ihan kuin tahallaan osoittaa, ettei hän pitänyt häntä sen suurempana herrana kuin ennenkään. Siinä suhteessa ei siis ollut mitään käännekohtaa huomattavana.

Oli se kuitenkin toisella tavalla tulemaisillaan. Näihin aikoihin hän rakastui »totisesti ja vakavasti» Almaan,

Jo koulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut, mutta ei vielä »totisesti ja vakavasti.»

Ensi kerran tapasi rakkaus hänet viidennellä luokalla ollessa. Viides luokka vastasi entisen kimnaasin ensimmäistä luokkaa. Kimnasisteista kävi koululaisten kesken kertomuksia, että heistä melkein jokainen oli ollut kihloissa. Siitä puhuttiin ihmetyksellä ja kummastuksella. Antti joutui vertailemaan itseään ja heitä, eikä tahtonut viidennelle luokalle tultuaan saada rauhaa siltä ajatukselta, että hän, vaikka jo sai käydä arpajaisissa ja iltahuveissa, ei ollut edes rakastunut. Olisi hän suonut olevansa kihloissakin. Mutta mitäs nykyajan naiset! Ne tietysti vain laskevat vuosia, milloin pääsevät rouviksi. Uskollista, uhraavaa, odottavaa rakkautta ei enää ole olemassa, sitten kun kimnaasi muuttui lyseoksi. Sen sai Antti kokeakin, kun hän rakastui kaupungin kauneimpaan tyttöön, joka usein kävi sisarien luona. Vaikka hän käveli joka päivä rakastettunsa ikkunan alaitse, vaikka pyysi häntä joka tanssiaisissa toiseen franseesiin eikä sitten koko iltana tanssinut muiden kuin sisariensa kanssa, tai jos tanssi, niin jonkun kaikkein rumimman kanssa ja sillä välin pihtipielen takaa tuijotti, ei hän kuitenkaan saavuttanut vastarakkautta.

Välistä hän kyllä luuli, että ihanne oli häneen ihastunut, välistä hän oli siitä aivan varmakin, sillä ihanne kuunteli häntä hyvin ystävällisesti, kun hän kertoi kouluoloistaan. Ja niistä hän tavallisesti aina kertoi. Mutta sitten saattoi tyttö yht’äkkiä tulla hajamieliseksi, katsella aivan toisaanne päin ja kysyä huolettomasti, mitä se olikaan kuin herra Ljungberg oli kertonut ... suokoon anteeksi ... mutta hän ei kuullut. Antti uudelleen kertomaan kiltisti ja sydän solmulla samaa asiaa, vaikka ymmärsi, ettei se ollut ollenkaan mitään erinomaista ja vaikka kertoessa kyllä huomasi, että tyttö seurasi silmillään erästä nuorta tanssivaa maisteria. Ne kertoivat, että maisteri oli rakastunut tyttöön ja tyttö maisteriin, mutta sitä ei hän uskonut. Hän oli vihoissaan ihmisille, jotka eivät osanneet muuta kuin juoruta ja panetella.

Käyköön, miten käykin, päätti Antti yksinäisillä kävelyillään kuutamoisina öinä, kun valo loisti hänen ikkunastaan. Kun minä pääsen kuudennelle luokalle, niin minä kosin. Minä olen silloin kuudentoista vanha, ja hän täyttää yhdeksäntoista. Kolmen vuoden päästä ylioppilas, se on 19 ja 22. Silloin julkaisemme kihlauksemme. Neljän vuoden kuluttua maisteri, se on 23 ja 26 vuotta. Ei hän silloin ole liian vanha minulle.

Mutta ennenkuin Antti ennätti kosia, kosi maisteri tutkintoluvalla, sai tytön ja vei hänet vanhempainsa luokse maalle. Antti kulki muutaman päivän hattu takaraivolla ja ylenkatsoi, halveksi äärettömästi koko maailmaa. Silloin hän oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla tupakanpolton. Erään kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja nousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui eräästä suuresta surusta, joka hänellä oli, ja lausui ulkomuistista säkeitä Runebergin runosta »Svartsjukans nätter:»

Hvems är den stämma, som med ugglans låten

till en förvirrad harmoni sig parar,

beskrattande med återbrutna ljud din frid,

din stillhet, dina vallmodofter?

Det är den sorgsnes klagan, milda natt,

det ar den olycksaliges förtviflan.

[Kelt’ ääni, huuhkajan mi huutoin kera

käy sopusointuun sekasortoiseen

sävelin särkynein sun naurain rauhaas

ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas?

Se valitus on kurjan, lauha yö,

oi, onnen-orvon on se epätoivo.]

Toveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan:

Pois huolemme kaikki jo poistukohon

vain riemua varten tää maailma on.

Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;

ken hullu siis huolista huolisikaan?

Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon

ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.

Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,

kun siksi vain juoda ja riemuita saa.

Kyll’ lienevät kuivia Tuonelan maat,

ja viiniä turhaan ehk’ etsiä saat;

mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo!

Ja muistosi sielläkin riemuja luo.

Antti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta seuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli vilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa.

Kesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta piti väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin »totisesti ja vakavasti.»

Sillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä silmissään oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan pehmoista, lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka valui alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin miellyttävästi. Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin puhdetta uunin hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli pianoa ja lauloi samalla: »Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä aalloissa.» Silloin tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän jälkeenpäin. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta pitämässä. Siellä oli lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt hellyttelivät lasta sylissään, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma. Hän kietoi voimakkaat pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja suuteli sitä niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti. Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän päätti lukea, tehdä työtä ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa häntä »vaimokseen» muutamain vuosien perästä. Ennen oli hän haaveksinut outoja seikkailuja rakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lepäsi yönsä sen naisen rinnalla, jonka oli saman halon päällä pelastanut. Mutta nyt hän ihaili hiljaista kotielämää. Hän oli David Copperfield ja Alma oli Agnes.

Hän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli väliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa, tuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen pöytää. Heistä tuli hyvät »ystävät.» Antti jutteli Almalle kaikki asiansa ja kertoi varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta vakuutti aina samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta pääsi herkästi nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein saattoi tapahtua, että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei se tehnyt mitään vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä ymmärtäväisempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset pyöreät kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!

Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan huomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan tullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut varman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: »Mitä muutamien vuosien ero iässä tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren miehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.»

Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen lakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä Helsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön edellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi kohta, mikä häntä vaivasi.

– En minä sano...

– Mikset sano?

– En voi sanoa milloinkaan.

– Etkö milloinkaan?

– Ehkä milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa lähtiessään ensi kerran Helsinkiin sai hän Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingissä oli Alma hänen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se säilytti häntä pääkaupungin viettelyksistä, joiden avatusta sylistä hän pudistuksella vetihe pois. Sen pitää olla puhdas nuorukainen, jonka hän Almalle tarjoo... Mutta mahtaa se kaupunki käydä ihmeisiinsä, kun kuulee hänen kihlauksensa. Sitäkin hän mietti, olisivatko he kauan salakihloissa vai julkaisisivatko kohta. Kihlakortteja oli hän nähnyt mielestään erittäin sieviä kirjakaupan ikkunassa Helsingissä. Somimmat olivat sellaiset, missä kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli piirretty »Alma», toiseen »Antti.» Ka niin, heidän nimensähän alkavat samoilla kirjaimilla!

Kesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä iltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa Alman kanssa. »Nyt jos koskaan»! päätti Antti. Hän seisautti aironsa, tuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti raivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut aloittaa. Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa kohti. Antti pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista.

– Mitä varten?

– Soudellaan nyt, minä pyydän.

Kun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt hän heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi, mistä aloittaisi.

– Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en milloinkaan ilmoittaisi?

– Mutta lupasithan sinä joskus sanoa.

– Taisin luvata.

– Etkö nyt voi sanoa?

– Tahdotkos sinä sen kuulla?

– Niin no, sano nyt vain.

– Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä koko maailmassa...

Antti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei näin typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko asia.

Alma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki piirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä rantaan.

– Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle.

Vene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti kätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan.

– Etkö vastaa mitään, Alma?

– Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä löydät sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin vanhempi sisar.

Hän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin unessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä puskevan ulos.

Ei siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut.

Mutta nyt se oli tullut!

Kuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi niemen taa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi selkäänsä muun metsän yli.

Antti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli tiukasti. Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää hänestä karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on mennyttä, eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti kädellään ja ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin.

Hänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä mielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: »Sinä olet vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka sinulle sopii.» Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä kokematon. Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan sen vuoksi, että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran lääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka hänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän mene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja todelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja kärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana, hansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään kanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja silloin tällöin silmäilee pince-nez’nsä läpi jotakuta tanssivaa neitosta.

Hän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo täysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään estämässä mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä sellaisessa kodin saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi.

Tästä hän tuli yht’äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas ruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä seurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle esteeksi. Nämä molemmat itsenäiset ajatukset antoivat hänelle sisällistä tyydytystä ja varmuutta, niinkuin aina, kun keksii jotain uutta ja alkuperäistä.

Ruokasalin ovea avatessaan hän siis rypisti hiukkasen otsaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa, niin että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen sieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluvalla tohinalla.