Henkien kosto

Henkien kosto.

Kirjoittanut Adolf Glaßbrenner

Oli yöhyt, ja sensori vuoteellaan

kun nukkui, nousivat aaveet.

Ovet kaappien kalisi. Kauhuissaan

esiin astui surmatut haaveet,

nous miettehet, sensorin surmaamat

ne huoneessa hiipien hoippuivat,

ja valitushuuto: oi! oi! oi!

nyt sensorin korviin soi.

»Mä kansaa kallista rakastin»,

yks’ ääni sortunut huhui.

Huus toinen: »vapaus hurmaavin,

sitä vaadin». Kolmas puhui:

»olin nuori ja vallaton veitikka,

en säästänyt ivani iskuja».

Ja neljäs: »aateli joskus kai

mun puukkoni pistoja sai».

»Mä vapaata sanaa puoltelin»,

»Minä yhdenvertaisuutta».

»Pois ruhtinaat kansa ohjihin».

»Minä julistin oppia uutta»

»Minä pilkkasin perustuslakia

sitä vanhaa, mi edusti harvoja.»

»Minä valtiomiehiä vastaan». –

»Puhuin sodasta ainoastaan.»

Näin synkästi kilvan he raivosi

ja vannoivat kostavansa.

He nukkuvan ympäri piiritti

ja kamalaa manaustansa suun,

nenän ja korvien kautta he

nyt kilvan kiljuivat hänelle.

He viiltäen aivoja haastoi

ja hermoja repien raastoi.

Tuli aamu ja sensori tähden sai,

sen riippuva nauha se hohti.

Mut sensori katsehen käänsi – ai

mielipuolena nauhaa kohti. –

Ens’ yönä hän kaappihin köytti sen

ja hirttäytyi polo ihminen.

Yövahti, ulkona työssä,

kuul’ kolkkoa naurua yössä.

Lähde: Punainen lippu: vihkonen runoja. 1910. Suomenteli Hilja Liinamaa. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio.