Heräämiseni (Canth)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Heräämiseni.
Kirj. Arvid Järnefelt.
Kirjoittanut Minna Canth


Aikomukseni ei ole kirjoittaa yllä mainitusta kirjasta mitään ”arvostelua”, ainoastaan lausua muutamia puitteita, sen johdosta. Sillä senlaisen kirjan suhteen, jossa tekijä lahjomattomalla suoruudella tunnustaa syntinsä, kertoo luonteensa varjopuolista, lankeemuksistaan, taisteluistaan ja nousemisestaan, vaikenee arvostelu tavallisessa merkityksessä, jättäen sijaa ainoastaan kunnioitukselle ja myötätuntoisuudelle.

”Heräämiseni” on kirja, jota tulee lukea, vanhan sekä nuoren, sivistyneen ja sivistymättömän, kirjallisuutta harrastavan ja kirjallisuudesta välinpitämättömän. Itsekunkin omasta kehityskannasta riippuu, minkä verran hän kirjaa käsittää, millä hartaudella hän sitä lukee ja mitkä vaikutukset hän siitä vastaanottaa. Arvostelut, selitykset eivät siinä suhteessa pitkälle auta. Ellei lukijalla itsellään ole vielä mitään henkistä kokemusta, ellei hän tunne edes edes korkeamman elämän kaipaustakaan, jää tämä kirja hänelle ehdottomasti vieraaksi. Mutta niille, joilla on kykyä ja halua vakaviin ajatuksiin, niille on kirja parhain joululahja, minkä voivat saada.

Kirjallisuuden tähänastiset tarkoitusperät ovat olleet kokonaan toista laatua. Ne ovat kosketelleet joko ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita, taikka sielun ajallisia, vaihtelevia tiloja, sen ulospäin kääntynyttä toimintaa, ominaisuuksia, joiden juuret eivät syvemmälle, olemuksen ytimeen ulotu, tunteita, intohimoja, mielialoja, tunnelmia, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän hetkellistä ja haihtuvaa laatua. Nyt on alkanut kirjallisuudessa sarastaa toinen aika, joka ennustaa korkempia, kauemmaksi tähtääviä pyrintöjä.

Arvid Järnefeltin ”Heräämiseni” on näitä uuden ajan enteitä. Se ei tyydy antamaan meille kuvauksia niistä tai näistä ristiriitaisuuksista, siitä tai tästä kohtalon sallimuksesta, eipä edes tuon entisen ”psykoloogisen” romaanin tapaan siitä sielun toiminnastakaan, jonka yllykkeenä ovat tunteet ja intohimot. Se elämä on tekijän mielestä vain unen näköä, ei sen todellisempaa. Oikea elämä, se elämä, jonka juuret ovat ijankaikkisuudessa ja joka ijankaikkisuudessa hedelmiä kantaa, se elämä alkaa vasta herättyä, uuden syntymisen jälkeen, kun valo on tunkeunut hengen ytimeen saakka ja päässyt sieltä vaikuttamaan.

Tämän elämän alkua hänessä itsessään tekijä kirjassa kuvaa. Arastelematta, peittelemättä, kuin Jumalan kasvojen edessä hän meille kertoo sisällisen elämänsä vaiheet. Johtavana säkeenä, pääpyrintönä, läpi koko kirjan on lyhyesti sanottuna: päästä meitä pahasta, lähestulkoon Sinun valtakuntasi! Me näemme, kuinka tämä harras toivo toteutuu ja hän löytää tukevan elämän perustuksen, jolle ilomielin alkaa rakentaa tulevaa kehitystänsä. Hän on löytänyt tien totuuteen ja samalla rauhan; vakuutuksen voimalla hän nyt astuu eteenpäin.

Suureksi lohdutukseksi on senlaiset kirjat kuin ”Heräämiseni” niille, jotka ovat tutustuneet viimeaikaiseen, masentavan surulliseen dekadanssi-kirjallisuuteen, niinkuin Hans Jägerin ja August Strindbergin teoksiin, joista ”Die Breichte eines Thoren” on suurin häpeäpilkku koko Pohjoismaiden kirjallisuudelle. Siinäkin tosin kirjailija peittelemättä kertoo synneistään, mutta kuinka peräti toisella tavalla! Hän rypee tahrassaan, kuvaa sitä nautinnolla, ei tunnusta pahaa pahaksi, eikä pyri siitä pois. Siihen tahraan hän hukuttaa kaikki kalliit lahjansakin, neronsa, hienoutensa, oikeudentuntonsa, jopa järkensäkin. Hän ei, poloinen, enää kykene edes huomaamaan sitä surkeata alentumisen tilaa, johon synnit ovat hänet vieneet, ei hän ymmärrä oman sielunsa sairautta, eikä syytä rauhattomuuteensa, vielä vähemmän hän kykenee siitä nousemaan, taikka pelastusta etsimään.

Dekadanssi-kirjallisuus oli henkisen elämän vaipumista synkkään yöhön. Se oli materialismin ja samalla naturalistisen suunnan loppu-henkäys, viimeinen kuolemanhuokaus.

Uusi päivä valkenee, uusi kehitysjakso alkaa, uudet hengen tuotteet syntyvät. Airueena kulkee symbolismi kirjallisuudessa ja taiteessa, sitä kintereissä seuraa ilmi-totuus koko kirkkaudessaan.

Tämän uuden ajan, esikoisena meidän maassamme me tervehdimme Arvid Järnefeltin kirjaa: ”Heräämiseni”.

Ilosanomana otamme sen vastaan, iloisia toiveita se meissä herättää. Ohi on mennyt sen kirjallisuuden aika, joka ruoski, haavoitti, repi alas. Sijaan tulee uusi, joka parantaa ja rakentaa jälleen. Kasvakoon, kehittyköön se meillä suureksi ja voimakkaaksi! –

M[inna]. C[anth].


Lähde: Päivälehti 18.12.1894.