Herra ihminen

Herra ihminen. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen

Oli orava. Puihin se kiipeili.

Niissä keltalehtiä liikutti.

          Alas ne puotti.

          Suruja tuotti.

Oksat paljahat anasti kiikuiksi.

Piti viikkoja niitä kuin ominaan.

Teki varvuilla puhtailla temppujaan.

          Iloisna hyppi,

          narskutti, nyppi.

Sitä lehdet ne katseli kateissaan.

Tuli ihminen. Lehdet nyt juoruili:

»Kashan orava oksamme valtasi.

          Meiltä ne riisti! –

          Itse se viisti

oksakeinuumme. Kiikkuu nyt hauskasti».

»Sinä ihminen, kosta sen ilkityö!

Tuliluikulla reikä sen nahkaan lyö.

          Elämä murra!

          Anna sen surra.

Ilon sijahan luo sille itkun yö».

»Ähä, konna ja tunnoton veitikka!

Sinä paikat ne anastit toisilta.

          Parahat, muistas! –

          Alemma suistas,

sillä herrana minä olen luonnossa». –

Herra ihminen ylväästi uhkas niin

sekä katseli puitten oksasiin.

          Lehtein kun suoja

          – piilojen luoja –

oli poissa, sai orava näkyviin.

Nyt se ihmisen nähdessä värisi,

kovin pelkäsi, pyrki ja pakeni.

          Piiloa pyyti.

          Sanat jo syyti:

»Hyvät lehdet, tulkaatte suojaksi!»

Mutta lehdet ne alaalla viipyi vain,

kuni vahingonilosta naurahtain.

          »Orava nätti»,

          niinhän ne sätti,

»sinun korkeuttas autamme kumartain».

Ja ne ryöpäkkätuulessa heiluivat

kuni kuoleman noitujat kauheat.

          Sähis ja suhis.

          Kostoa kuhis.

Luokse ihmisen tuuli toi kiihkoisat.

Tämä ointeli pyssyä, tähtäillen.

»Sinut kerralla sielt’ alas kolkkasen.

          Maahanpa sulla

          pakko on tulla!» –

Lensi pyssystä laukaus hirmuinen.

»Ähä, sait sinä!» – sähinä on lehdistön.

»Sepä sopiva on palkaksi ilkiön». –

          Maassa on uhri.

          Kuolo sen tuhri

veripirskoin ja -höyryin metsikön.

Mutta ihminen tyynesti asteli vaan.

Nosti oravan veriseltä paikaltaan.

          Veitsi nyt kiilti.

          Nahkaa se viilti.

Nylki uhrin hän heti siinä polvillaan.

Veren ruiski hän juomaksi lehdille.

Verihöyryjä lappeille laskihe.

          Tahtojat murhan

          palkkion turhan

siten vaivaksi, inhoksi saivat ne.

Siitä tuhrui nurmi ja multakin maan.

Oli kasvitkin kaikki nyt inhoissaan.

          Ilkeä haisu!

          Lehdistö raisu

jo nyt kammoen kurkkaili murhaajaan.

»Ota pois, sinä ihminen katala,

verilätäkkö, usvakin haiseva,

          kaikki se kurja,

          minkä sun hurja,

paha tekosi synnytti saastaista».

Niin jo lehdetkin halulla pyysivät,

nurmet nyökkivat rukoukset pyhimmät,

          ilmatkin vinkui,

          raivosti sinkui

puhis vahvasti kankahan petäjät.

Mutta ihminen eväten hymyili,

murhapaikalta poistuen lausahti:

          »Tekeepä pahaa –

          tuottaa se rahaa...»

Nahan kantoi hän saksalle kaupaksi.

Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.