Herran hetkellä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Herran hetkellä.
(Talonpoikaismarssin aikaan.)
Kirjoittanut Eero Eerola


Kuulkaa, kuulkaa: vavahtavi, maa,
kumajavat äänet jo kumpujen yössä,
harmajat vainajat liikahtaa,
valvovi Mana, kuin oisi se työssä,
taikka kuin juhlisi juhlaa se Ukon,
auringon juhlaa, päivyen juhlaa,
jolloinka maa, vesi, ilma ja taivas
kilvaten anteja, aarteita tuhlaa,
jolloinka kaunein on ihmisen kaipuu,
herkintä laulua sydänveri soittaa,
hempeinnä heinä ja ruistäihkä taipuu,
auringon laskussa koi uusi koittaa,
jolloinka voimaansa vapisevi maa.
Kummut nyt liikkuvat, kuunnelkaa!
Istuvat valkeat vainajat piiriin,
painuvi paadelle urosta sorjaa,
iltainen ruskotus pilvien viiriin
kutovi unten kangasta korjaa.
On siinä loimena harmaata paatta,
Suomen kallion karkeeta pintaa,
tuntuu myös kuin taattojen taatta
nostaisi muinaista ugri-rintaa,
kuteina päilyvät päivänkaaret,
tai kuin impyen kultainen kassa,
pilkoittavat noin seljät ja saaret,
kuin vesilumpehet karkelemassa.
Kaiken yllä, ah, helmien vyö,
ihmeellinen taikojen yö.

Soipi Suomen suuri virsi,
heimon hengen heljä virsi,
Kalevalan kantavirsi,
Väinön lasten lajivirsi:
Iloitkaatte, ihmislapset,
tämän ilman kannen alla,
laulakaatte, päivän lapset,
luonnon suuren parmahalla,
emon ehtoisan povella.
Laulakaa laaksoihini tuomet,
kukat toiset kunnahille,
puun on pihlajan pyhyyttä,
kukkalatvan laupeutta
sanelkaatte, soittakaatte,
kesävirsin viertäkäätte
kesäkeinuissa hyvissä,
karkeloissa kaunoisissa.
Kaunis on kanervan kukka
hiekkakankaan kaltahalla,
kaunihimpi maammion kukka
taaton hyvän tanhualla.
Heleä on kiurun kieli
toukokuisen taivon alla,
heleämpi neidon mieli
sulhon suuren suojan alla.
Korkea kotoinen onni,
kun on lempi laulamassa,
sydänvalta vaalimassa,
hyvämieli hymyämässä.
Korkeampi kansan onni,
kun on sopu soutamassa,
hyvä tahto tarpomassa,
yksimieli ylistämässä,
viisaus tietä viittomassa,
omatunto ohjaamassa.
Elkäätte, etinen kansa,
kansa vastakasvavainen,
kaskaan viljelkö vihoa
liian suurta suvussanne,
elkää hautoko haluja,
kateuden, vilpin, kaunan
sydäntenne syövereissä,
pohjassa oman povenne,
muuten myrkky myrkyttävi,
paha veri vieroittavi
lapset laajoille poluille,
tuulen teille, tuskan teille,
hämärihin häipymähän,
iäksensä eksymähän.
Kuulkaa ääntä mannun alta:
Suuri nousee Suomen valta.

Ei kuulunut kylliksi kumpujen soitto,
oli matka jo pitkä ja ääni jo loitto.
Veli jaksanut enää ei veljestä pitää,
ken läntehen veti, ken kiitteli itää.
Jo tapparat nousi ja välkähti miekka,
jo veljeshurmetta sai niellä hiekka.
Ja suuri oli kansan tuska ja hätä:
Oi, taattojen usko, nyt meit’ älä jätä!
Tule turvaksi, Kaleva, kansasi huoleen,
me käännymme nyt oman itsemme puoleen.
Tule turvaksi, myötä nyt myös ole Mana,
tuo luottehet julki, saa ilmi jo sana!

Haa, kuulkaa, kuulkaa, kumajaa
jo Suomen mantu, manner,
taas joukot raskaat astahtaa,
jo järkkyy isäin tanner.
Nyt isketähän isku se,
mi petturuuden suistaa:
nyt maasta pois, tai mukaamme,
ken isäin töitä muistaa!
Suo Herra, taatto taivainen,
nyt meille voimaa, mieltä:
pois kauna, kade alhainen
nyt oikeuden tieltä,
kun totuutta me palvomme,
se aura käyköön syvään,
isäimme maan me turvaamme,
päin käymme päivään hyvään.
Päin käymme päivää korkeaa,
kun suvituulet soittaa,
kun onnellinen Suomenmaa
kalleimman voiton voittaa,
kun voittaa inhan itsessään,
luo uuden hengen taikaa,
näin itse Luoja ihmeillään
vie kohti uutta aikaa.
Vie kohti aikaa suurempaa,
kun Suomenmaassa mielet
ne avartuu, ja soinnun saa
heljämmän kannelkielet,
kun lehdot kaikki kajahtaa
isänmaan virttä soipaa,
ja kansa siunaa taattojaan
ja Luojaa Kaikkivoipaa.


Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.