Herranvoima

Herranvoima. Kirjoittanut Eero Eerola

Paiskoo myrsky valtameren pintaa,

aukee merihaudat ihmeinensä,

nousee ihmiskätten ylpeet teot,

laivat maitten kuulut, niinkuin kupla,

koska olkipilliin lapsi puhuu

vaahtovettä leikkivadissansa,

nousee mailman ihmeet valta-aallon

harjaa, syöksyy, vapisee ja vaipuu

raajarikkorungoin suureen, hurjaan,

hukuttavaan syliin.

                     Taikka särkee

vuolas, villi virta edestänsä

vuorenselän ikivanhan, paiskaa

väkivoimin yli vaahtojansa,

hypyn huiman tehden satain mittain.

Silloin pauhu sen jo maita kiertää,

kuuluu penikulmat kumu yhä;

ylväs, ylpee voimist’ on se koski,

niinkuin leikin tehden pyörät tempaa

tehtaan työtätekeväiseen lentoon.

Yksi sentään yli muiden voima,

herranvoima, yläilmain mahti.

Reunaa taivaan kun se ensin kiirii,

liikkuu luonnossa jo oudot enteet,

aavistelu arka, tuskaa täysi.

Hiipii päivä pois, se päälleen käärii

pilvein huolihunnut kolkot; mykkyys

maassa on, ja taivas vaiti vartoo,

tulee pilvivuori pilven päälle,

niinkuin joukot synkät, taisto valmiit

selkätukena on toisillensa.

     Silloin viesti,

     salaman säihke

     idästä lyöpi

     länteen hamaan,

     seuraa toinen, kolmas,

     leiskaa jo uhkan

     sinisenä loimuna taivaat,

     käy jymy ilmoja,

     niinkuin säätäis

     Luoja taas maailman

     uudestaluomisen töitä.

     Käy jymy, sinkovat

     särkevät liekit,

     maassa on vavistus, siunaus, kauhu,

     istutaan yksissä huoneissa hiljaa,

     parkaistaan, kun maaperä keinuu,

     ryskää katot,

     kaatuu kartanon komea koivu,

     kiitää pirstoina pitkin pihaa.

Meri, ylväs ennen sekä laivain

ahne, huokaa syvään nyt ja anoo

nöyrin, katuvaisin, mustin muodoin

armahdusta.

             Kuuntelevat kosket,

tehtaat seisoo, vetten pauhu hukkuu

taivahitten ääneen; maitten, merten

sydäntä nyt sytee tilinteon

hetki suuri, vapisuttavainen.

Toisin vuoroin pimeys ja uhka,

toisin valo silmänkaato-kaunis,

jyly, jymy ylähisten tarhain,

räiske, säihke, kunnes kolkot putoo

kauhun vaahdot ohi akkunoiden.

Yksi ylähäll’ on herranvoima,

tulee, menee se kuin tuomar’ ylhä,

mentyä sen siunaa ihmislapset,

ristii rintansa taas uuteen eloon;

puhdas, selkee luonnonkin on lupa.

Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.