Hiiden joulu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hiiden joulu

Kirjoittanut Zachris Topelius


[s. 2:1]

Hiiden joulu.
(Z. Topelius: Läsning för barn)

Pieni kaunis huone tuolla kadun kulmassa oli jouluaattona hyvin valaistu; siellä paloi suuri aattokuusi koreine tähtinensä, omeninensa, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten oli mahdotoin olla alallansa kun kuulivat jonkun kolinan tahi rasauksen porstuassa. Miten olikin, tuli joulupukki sisään ja kysyi, tavallisuuden mukaan, onko lapset olleet kiltit. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: on.

— Vai niin — sanoi joulupukki. Koska lapset ovat olleet kiltit, ei kukaan heistä jää lahjoitta. Mutta sen minä sanon että tänä vuonna minulla on ainoasti puoli entisten lahjain suhteen.

— Miksi niin? kysäsivät lapset.

— Senkin tahdon sanoa, vastasi joulupukki; Minä tulen kaukaa pohjasesta; siellä olen kurkistellut monen köyhän mökin ovesta ja nähnyt monta pientä lasta, joilla tänä vuonna ei ole leivän palaa jouluaattona. Sentähden olen antanut puolen lahjoistani heille. Teinkö oikein?

— Oikein, niin oikein, huusivat lapset. Ainoasti Fredrik ja Lotta vaikenivat alussa; sillä Fredrik oli melkein aina ennen saanut 20 ja Lotta 30 lahjaa. Nyt kuulivat joutuvansa varsin verikorvaksi, jos saisivat ainoasti puolen verran.

— Eikö ollut oikein tehty? kysyi joulupukki toistamiseen.

Siinä pyörähti Fredrik korkollansa ja vastasi nuristen: mikä huono joulu tämä on tänä [s. 2:2]vuonna! hiidellä on parempi joulu kuin meillä!

Ja Lotta rupest kitisemään vuorostansa ja sanoi: saanko minä vaan 20 lahjaa! Paljo, paljo parempi joulu on tänään hiisillä!

— Vai niin, sanoi joulupukki; eikö muuta, kyllä minä teidän pian sinne vien. — Niin sieppasi hän Fredrikin ja Lotan, yhden kumpaanki käteensä, ja veti perässään vaikka he kaikin voimin potkivat vastaan.

Hi ja huj, kas nyt kuljettiin, halki ilmojen vaan. Ennen aavistustansa seisoivat he keskellä synkiää metsää syvässä lumessa. Hirmuisen kylmä oli, lumi tuiskui että tuskin voi nähdä isot kuuset, jotka pimeässä seisoivat yltäympäri ja aivan lähellä metsässä kuului sudet ulvovan. Mutta joulupukki — niin, hän oli hän kohta tiessänsä, hänelläkö olisi ollut vartomisen aikaa, hänen täytyi vielä samana iltana käydä niin monen kiltin lapsen luona.

Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta, mitä enemmän huusivat, sitä lähempänä sudet ulvoivat heidän ympärinsä. Käykäämme, sanoi Fredrik, johonkin tölliin täällä metsässä.

Luulen näkeväni pienen valon tuolla puiden raossa, sanoi Lotta. Käykäämme sinne.

— Eihän se ole mikään valo, sanoi Fredrik; on vaan jääpuikkoja, jotka pimiässä kiiluvat puissa.

— Luulen näkeväni edessämme ison vuoren, sanoi Lotta; lieneekö Rastikainen, jonne Sampo Lapin lapsi jouluyönä ratsasti urossuden selässä?

— Mitähän sanelet? vastasi poika. Onhan Rastikainen tottakin seitsemänkymmentä penikulmaa meidän kodosta. Tule, mennään vuorelle; siellä saamme paremmin katsella ympäri.

Sanottu ja tehty. Lapset kiipesivät vaivoin läpi korkiain lumikinosten, pensasten ja yli kaatuneitten puiden, ja ennättivät vihdoin vuorelle. Siinä oli pieni ovi ja ovesta loisti jotakin valon kaltaista. He menivät valoa kohden, ja kohta huomasivat he hämmästyen että se olikin Rastikainen ja että siis olivat hiisien luona. Mutta liika myöhäistä oli nyt palata, ja sen lisäksi olivat sudet läsnä, että ne melkein kurkistelivat ovesta sisään.

Fredrik ja Lotta seisahtivat oven suuhun ja näkivät edessään suuren tuvan, missä hiidet viettivät jouluansa. Niitä oli täällä tuhansittain, mutta kaikki pienoisia, tuskin kyynärän pituisia, kaikki harmaissa vaatteissa, rypistyneitä, mutta varsin sukkelia. Pimeää he ei pelänneet; sillä kynttiläin verosta oli heillä kylmettyneitä kiiltomatoja ja lahonneita kantoja, jotka loistivat pimeässä. Mutta halutessa riemuvaloa hivuttivat he isoa mustaa kissaa pitkin selkää että se säteili, ja niin huusi moni heistä: ei, ei, lakatkaat, liikaa valoa tulee, ettei sitä kukaan voi kärsiä!

Sillä omituista on kaikille hiisille maailmassa, että karttavat valkeutta ja mielensä käy kamalaksi koska joku saa nähdä mimmoisia ovat. Sentähden pidettiin taaskin isot pidot, koska hiidet huomasivat että päivät lyhenivät lyhenemistään, ja vuoden loppu läheni ja yöt yhä pitenivät. Ja niin luulivat hiidet taas, niinkuin aina luulevat joka joulu — sillä sitä aina uskotaan mitä kernaimmin toivotaan — että vihdoin ei päivää tulisi ollenkaan, mutta yötä [s. 2:3]vaan, ja siitä ne taaskin niin sydämellisesti iloitsivat, että hyppivät vuoren sisässä ja viettivät reimakkaasti joulua tavallansa; sillä kaikki olivat pakanoita eivätkä sen paremmasta joulusta mitään tietäneet.

Sen kyllä huomasi ettei hiidet olleet paljo vilustuneet. Toinen toisillensa he taritsivat makeisia jään palasista tänä kylmänä talviyönä ja puhaltelivat sormiinsa, ettei nuot liikapaljon suuta polttaisi. Siellä oli muutakin mokomaa tarjottavana, sananjalkoja ja hämmähäkin reisiä, ja aattokuusi seisoi siellä jääkiteissä, ja yksi näistä pikkumiehistä oli joulupukkina.

Tuo kauhian suuri julma vuorikuningas ei ollut tänä vuonna hiisien luona; sillä siitä asti kun hän repesi Inarin pappilassa, ei kukaan tietänyt mihin hän oli joutunut, ja moni luuli hanen paenneen maailman ääreen, hallitaksensa pakanallista maata ja paetaksensa mitä mahdollista kristittyjä ihmisiä. Valtakuntansa pohjasessa oli hän jättänyt synnin ja pimeyden kuninkaalle, joka istui siellä keskellä tupaa ja kutsuttiin Mailma. Hänen vieressään istui hiisien kuningatar Liha, ja molemmilla oli pitkä parta. Ne antoivat toisilleen joululahjoja niinkuin muutki ihmiset. Kuningas Mailma antoi puolisollensa Lihalle parin hitiöitä, niin korkeita, että niille kiivettyänsä kuningatar oli korkein ja ylhäisin nainen koko maailmassa. Kuningatar Liha antoi kuninkaalle kynttiläsakset, jotka olivat niin erinomaisen suuret että niillä kävi niistää kaiken maailman kynttilät, ja niitä niistäessään hän ne sammutti. Semmoiset kynttiläsakset kyllä muutamat pitäisivät parhaana joululahjana.

Nyt nousi kuningas Mailma istuimellensa ja piti kokoontuneille hiisille aivan isoilevan puheen, jossa hän heille julisti että nyt pian oli tuleva kaiken valkeuden loppu, ja että pimeyden varjot peittäisivät ijankaikkisesti kaikki maat ja hiidet hallitsisivat koko maailmassa. Silloin nousi yleinen huuto koko joukosta täysin voimin: hurraa! hurraa meidän suurelle kuninkaalle Mailmalle ja meidän suloiselle kuuingattarelle Lihalle, synnin ja pimeyden ikuiselle vallalle! hipp, hipp, hipp, hurraa!

Kuningas sanoi: missä on minun ylimmäimäinen vakojani, jonka lähetin ylös vuoren korkeimmalle kukkulalle tiedustamaan vieläkö vähintätään valon koitetta näkyy maailmassa?

Vakoja tuli ja sanoi: herra kuningas, sinun valtas on suuri; kaikki on pimeyttä!

Taas sanoi kuningas: missä on vakojani? Ja vakoja tuli.

— Herra kuningas, sanoi hän, kaukana taivaan rannalla näen minä ihan pienen piiraman, niinkuin tuikkivan tähden pikistyksen koska se lähtee synkiästä pilvestä. Ja tuningas sanoi: palaa vuoren kukkulalle!

Hetken kuluttua sanoi taasen kuningas: missä on vakojani? Ja vakoja tuli.

— Herra kuningas, sanoi hän, taivas on sakia raskaista lumipilvistä enkä minä enää näe sitä pientä valoa. Kuningas sanoi: mene vielä vuorelle.

Taas tuokion takaa sanoi kuningas: missa on vakojani? Ja vakoja tuli. Mutta siinä havaitsi kuningas että vakoja vapisi se oli peräti sokia.

[s. 3:1]Kuningas sanoi: uskollinen vakojani, miksi sinä vapiset? Ja kuinkas jonduit sokiaksi?

Vakoja puhui: herra kuningas, pilvet ovat hajonneet ja tähti, suurempi ja kirkkaampi muita tähtiä, loistaa taivaan laella. Siitä mina vapisen, ja sen näkö teki minun sokiaksi.

Kuningas sanoi: mitähän tuo merkinnee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut ja pimeyden valta ijankaikkinen?

Mutta kaikki hiidet seisoivat yltäympari vaiketen ja vapisten, eikä kukaan vastannut.

Vihdoin sanoi yksi joukosta: herra kuningas, täällä oven pielessä seisoo kaksi ihmisen lasta; kysykäämme heiltä; ehkä he tietävät enempi kuin me.

Kuningas sanoi: kutsukaat lapset tänne. Kohta laahattiin Fredrik ja Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja voi ajatella että heidän mielensä sillä lertaa oli kamala. Kuningatar äkkäsi heidän suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle aaveakoista, jotka seisoivat ympäri istuimen: anna lapsiraukoille vähän lohikärmeen verta ja muutamia sontiaisen kuoria virvoitukseksi, että voisivat avata suunsa.

— Syökää ja juokaa: sanoi akka. Mutta siihen ei ollut lapsilla ollenkaan mieltä.

Kuningas sanoi lapsille: nyt olette täällä minun vallassani, ja minulla on voima teidän lumota harakoiksi taikka hämmähäkeiksi. Mutta minä tahdon asettaa teille arvoituksen, ja jos sen taidatte selittää, annan minä saattaa teidän takaisin kotiinne ilman mitään haitatta.

— Niin, sanoivat lapset.

— No niin, sanoi kuningas. Mitä se merkitsee että valo koittaa vuoden pimeimmässä yössä, milloin kaikki valkeus on kadonnut ja pimeys ja hiidet hallitsevat maailman. Kaukana idässä näkyy tähti, joka loistaa kirkkaammin kaikkia muita tähtiä ja uhkaa minun valtani hävittää. Sanokaa, lapset, mitä se tähti merkitsee?

Lotta sanoi: sepä on tähti, joka jouluyönä nousee yli Bethlehemin Judaan maassa ja valaisee koko maailman.

Kuningas sanoi: miksi se niin valaisee?

Fredrik sanoi: siksi että tänä yönä on vapahtajamme syntynyt, ja hän on se valkeus, joka koko maailman valaisee. Ja tästä yöstä rupee valo kasvamaan ja päivät pitenevät pitenemistänsä.

Kuningas rupesi kovin vapisemaan istuimellansa ja sanoi vielä: miksi kutsutaan se valkeuden herra ja kuningas, joka tänä yönä on syntynyt ja joka on tullut vapahtamaan maailmaa synnistä ja pimeydestä?

Molemmat lapset sanoivat: Jesus Kristus, Jumalan poika.

Tuskin tämä oli sanottu ennenkuin koko vuori rupesi vapisemaan ja tärisemään ja jakoomaan, ja myrskyn puuskaus puhalsi läpi sen suuren tuvan ja syöksi kumoon kuninkaan istuimen, ja tähti pilkisti sisään läpi synkeimpäin rotkojen, ja kaikki hiidet karkoitettiin niinkuin varjot ja savu, siksi ettei muuta ollut jälillä kuin jäinen aattokuusi, ja sekin rupesi kiilumaan ja sulamaan, ja korkialla ilmassa kuului enkelien veisut kilahtavan niinkuin kanteteleen äänet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään eikä tohtineet katsoa ylös, ja heidän päällensä tuli ikään kuin uni, koska joku on kovin [s. 3:2]väsynyt, eikä he enäa tajunneet mitä vuoressa tapahtui.

Heidän taas herätessä makasivat molemmat omassa vuoteessaan, ja tuli paloi pesässä, ja vanha Kaisa, joka aina heitä herätteli aamusilla, seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: kiiruhtakaat nousemaan kirkkoon ehtiäksenne!

Fredrik ja Lotta nousivat istumaan ja katsoivat kummastellen Kaisaa, josko hän vaan olisi kyynärän mittainen, partainen, ja tahtoisi tarjota lohikärmeen verta ja sontiaisen kuoria. Mutta sen siaan äkkäsivät he kahvipöydän valmiina ja joululeivät: sillä jouluaamuna saivat kaikki lapset kahvia, vaikka ei muulloin ollut tapana. Ja luolla ulkona kuului kulkusien kilinä, kansa ajoi pitkässä rivissä kirkkoon, ja valkia näkyi kaikista akkunoista, mutta kaikkein kirkkaimmasti loisti kirkko.

Fredrik ja Lotta katselivat toinen toisiansa eikä uskaltaneet Kaisalle jutella että olivat olleet hiisien joululla. Ehkä hän ei olisi heitä uskonut, vaan naurahtanut ja sanonut että he olivat nukkuneet yönsä omalla vuoteellansa. Et sinä sitä tiedä enkä minä sitä tiedä, eikä kukaan tiedä kuinka oikeastaan oli. Mutta jos sinä sen tiedät ja jos minä sen tiedän, niin emme ole siitä tietävinänsä, ja jos ei kukaan sitä tiedä, niin ei kukaan myöskään tiedä joko sinä sen tiedät taikka minä sen tiedän, ja nyt tiedät sinä yhtä paljon kuin minäkin, joka en mitään tiedä, ja olispa hupaista tietää mitä sina tiedät, ja josko sinä tiedät enempi kuin minäkään.

Sen tiedän minä että tytymättömät lapset tulevat aikaisemmin tahi myöhemmin hiisien luoksi. Siellä he saavat jäämakeisia, lohikärmeen verta ja sontiaisen kuoria, niiden hyväin lahjain siaan, joita he kotona ovat kehnoksuneet. Sillä synnin ja pimeyden ruhtinas kietoo heidän ennenkuin itse luulevatkaan. Silloin on onnellista jos äkkäävät kirkkaan tähden maailman pimeydessä ja jos julkeevat lausua nimen, jonka edessä kaikki pahuus raukee voimattomaksi.

Fredrik ja Lotta ei voineet unhottaa hiisien joulua. Ei siinä kyllä että olivat jääneet ilman joululahjoja, he häpesivät itsekseen, ja he häpesivät niin etteivät rohjenneet nostaa silmiänsä kirkossa jouluaamuna. Siellä oli valoisaa ja suloista; siellä oli Bethlehemin tähti laskenut alas ja sytyttänyt kaikki kynttilät ja kirkastanut kaikkein hyväin lasten iloiset silmät. Fredrit ja Lotta sen kyllä äkkäsivät, mutta ei rohjenneet katsoa ylös. Hekin päättivät tulla hyviksi lapsiksi. Ovatko pitäneet puheensa? Sitä en tiedä, mutta mielelläni sen uskon. Koska heidän tapaat, saatat kysyä.

Lähde: Z. Topelius: Hiiden joulu. Hämäläinen, 24.12.1867, nro 52, s. 2–3. Kansalliskirjasto.