Hiihtäjätär

Hiihtäjätär. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Iloisna viidan halki

Tuoss’ impi kiitelee

Ja lylypuinen kalhu

Hangella liitelee.

Kuin oravainen puussa,

Niin hapset häilähtää,

Nuo kullan kiharaiset,

Ja keinuu kaunis pää.

Sujuilee suksi norja

Ja kaapsahdellen – hei!

Noin reippaasti tuo jalka

Vaan tepsuttelee; – ei

Väsymys mieltä paina,

Ei pelko rintoa:

Luo liike verevyyttä,

Tuo tuuli intoa.

Ai! Säihkyileehän silmä,

Ja huuli hymyilee,

Kun norjasti noin neiti

Uljasna hiihtelee. –

Vaan kylm’ on talven tuuli,

Ja viima vinkuilee:

Ja posken kulta ruusut

Tuulessa vaalenee.

Mäkiä neiti laski

Ja hiihti noroja,

Kunnekka joki-jäälle

Vie rinne kalteva:

Vinhasti suksi luistaa

Ja – voi! jää keinahtaa –

Nyt aallon pyörtehessä

Jo immyt huudahtaa.

Jo taasen hiihtää impi,

Ja lumi tuoksahtaa,

Kun poiss’ on uljas ryhti,

Ja jalka horjahtaa,

Ja liepehet, jotk’ äsken

Tuulessa leikkien

Löyhyivät, vuotaa vettä,

Vavahtaa kätönen.

Ja silmän sulo säihky

Jo sammuu kyyneliin,

Ja kyyneleistä kylmä

Luo lumen vaaleviin

Poskihin helmilöitä –

Oi, julma kylmyys – voi!

Ken sulle julman vallan

Ja ankaruuden soi?

---

Ah! Toivotonna neiti

Hitaasti hiihtelee,

Ja rukoileva katse

Ympäri liitelee,

Kuin rauhatonna lintu

Armoa anelee

Ja turvaa metsän puilta,

Kun taivas kylmenee.

Jo hämäräks’ käy ilta,

Ja metsä peittyy – oi!

Lumehen – kankahilta

Jo suden ääni soi.

Vaan kiihtyy kylmä viima,

Ja henki hyytävä

Sivelee kasvopäitä

Ja viiltää sydäntä.

Ja loistettaan luo kuuhut,

Ja pilvitarhastaan

Käy säihkyväiset tähdet,

Levolle lapset maan;

Mut’ impi yhä hiihtää:

Ah! Tylsä – suloton

On sammuvainen katse,

Ja jalka voimaton.

»Oi koti! Enkö nähdä

Sinua enää voi?»

Niin huokaa hän – vaan toivo

Se kerran vielä soi

Voimia ponnistella

Ja – koti pilkoittaa:

Viel’ yritys – ja impi

Jo kodin nähdä saa!

»Oi! kiitos, Isä taivaan

Siis viime kerran saan

Nyt nähdä kodin armaan

Ja vanhemmatkin – vaan

Nyt auta, Herra armas,

Jo voimat uupuvat

Hyvästi, isä, äiti

Ja siskot armahat!»

---

On kylmä talvi aamu,

Ja härmäkukkasiin

Säteilee kulta rusko,

Ja lumen kiiltäviin

Kiteisiin säde päivän

Luo ensi suutelon:

Niin havahuttaa luonnon,

– Herättää inehmon.

Vaan nurmen nietoksella

Nyt neiti uinahtaa

Ja lumivillasilla

Hienosen sijan saa:

Levossa lepää päähyt,

Ja silmä ummistuu,

Poskilla jäiset ruusut,

Ja suljettuna suu.

Ei, kotihin hän päässyt

Ei tähän matalaan –

Vaan Yli-Isän luokse

Hän pääsi kotiaan:

Ei siellä kylmän vaivat,

Ei tuskat ruumistaan

Nyt sullo – Karitsalle

Hän laulaa kiitostaan.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.