Hiihtämässä

Hiihtämässä. Kirjoittanut Larin-Kyösti

Huurussa on kyläkunta,

sinisauhut kaarestaa,

yli aitain järvenjäälle

hiihdän hiljaa talaan taa,

kaikkialla siintää lunta,

kaukaa Tellu haukahtaa,

vonkuu jää ja paukahtaa.

Rannan raitaa peittää huurre,

jääss’ on joka avanto,

ranteell’ laajan lumivaipan

vierii virran suvanto

niinkuin sinimusta uurre;

ulapoilta tuuli käy,

eikä taivaanrantaa näy.

Sieltä kolme saarta hohtaa

soutain päivänsilmää päin,

lumitähdet välkehtivät

yli hangen kimmeltäin,

sinne nuori latu johtaa,

hiihdän, että humajaa,

sauvat jäähän kumajaa.

Pieni pilkku ladun päässä

saaren varjoon kiemuroi,

rintaan virtaa vilvas ilma,

nuori veri viehkuroi,

kun ma soljun vastasäässä,

on kuin joka jänne sois,

ponnahdan kuin poukka pois.

Kylän rannat kauvas jäävät,

tuvan tulet himmenee,

varislauma laitatuulta

pellon poikki leijailee,

savuun häipyy riihet, läävät;

tiellä tukinvetäjät

nään ja rinteen petäjät.

Syöksyn ohi saaritöyryn,

päivä puhkee pilvistään,

kukkulat ja kentät kiiltää

hopeisissa helyissään,

auringossa kuultaa höyry,

pillistöön jo ennätän,

eessä nään ma hiihtäjän.

Päivä paistaa iloissansa,

paistaa silmist’ impyen,

raikas puna poskipäill’ on,

hymynsä on herttainen,

huurteessa on kiharansa.

Kummasta ma kompastuin,

siin’ on – Henna naurusuin!

Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.