Hirvenajajat

Hirvenajajat Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Äsken torparin tuvassa

Oli iltanen otettu

Tähtehet venyvät vielä

Tuon tilavan pöyvän päällä,

Reikäkaakun kappaleita

Kalja kapan ympärillä,

Kuppi kätki potateja,

Toinen muutamii mujeita.

Tuntupa tuvassa tuossa

Puita kyllin poltetuksi;

Liiestä paukkuva liehu

Huohti kelpo heltehen ja

Laen savulla sokusi,

Että tuskin toisi nähdä

Pärehitä orren pääll’ ja

Sinne reuvottuu rekiä,

Kuivamaan kohotettua.

Korkiammalla kuitenki

Savu seiso laen luona,

Eik’ ollut sen alla suoja

Vaan peräti pimitetty,

Soihtipa päreitä siinä

Toinen toistansa paremmin,

Ja tuvan valolla täytti

Torppatalon asuville

Ilta töitä tehtessänsä.

Anni, ehtivä emäntä,

Vuotehetta valmisteli,

Maata miehensä keralla

Aina arvossa pidetyn:

Tytär kiukuan tykönä

Huhtellen hyvillä mielin

Kattilaa noen näköstä

Hyräil’ huoletta runoja,

Ja talon tukeva poika

Ajo ahkerast’ apetta,

Jok’ ej ollut jauhotointa,

Taiten tehtyyn ammiohon

Oven suussa seisovalle

Varsa parille kuin vielä

Ilta veroansa vuotti

Kapialla kanputellen.

Vaan talon isäntä itse,

Hovin torpari, se toimen

Pekko, nousi penkin päältä,

Ajan tuossa istuttua

Torkkuvaisessa tilassa;

Hyvin kaikoteltuansa

Turpian tukkansa työnsi

Otsaltansa ja ojensi

Käsivartensa koholle,

Vasten mattoa virutti;

Viimen verkkahaan puhalsi

Päällepyrkivan unensa

Ruumiista rasitetusta.

Haluisest olis’ hän kyllä

Käynyt kerkiäst’ levolle

Päivän työta tehtyänsä,

Kuulattua kyllältänsä

Metsän lumien läpitse

Hovin hirsien teossa,

Ellei olis itse Herra

Komissarius sanonut,

Että muka kaikki miehet,

Hovin alla asuvaiset,

Ensi päivän puhtehela

Tulisiil hänen tykönsä,

Sillä tieto oli tullut,

Että varsin varmahasti

Oli hirvejä havaittu

Tulleheksi tienoille;

Nytpä nöyrän huolen alla,

Että vielä valmistaija

Hirven huomiseen ajohon,

Täyty, vaikka väsynytkin,

Hänen hillitä unensa

Armahan viel’ aikakauvan;

Torpunen tyhjänä tuossa

Riippu, odottain evästä,

Eikä viimein verratointa

Pyssyänsä, niin peräti

Muutoin tarkka tuliltansa,

Tahtonut tulelle saada,

Kuin ei piitä kollohtannut

Varsin tylmäksi tullulta.

–t.

Lähde: Morgonbladet 25.2.1847.