Hj. Nortamo kertoo

Hj. Nortamo kertoo Kirjoittanut Hj. Nortamo

Hj. Nortamo Kertoo

Hj. Nortamo, runoilija ja humoristi, yksi suomalaisen kirjallisuuden ehjimpiä personallisuuksia, täytti t. k. 13 pnä 65 vuotta. Samalla kuin kaiken kansan kanssa hartaasti onnittelemme »yhteistä hyväntekijää», julkaisemme seuraavan Panun toimittajalle osoitetun kirjeen, jonka Nortamo on lähettänyt vastaukseksi erinäisiä merkkipäiviä koskevaan haastatteluumme.

Porissa 4. 6. 25.

Veli Eemeli.

On ollut ilahuttavaa huomata, ettei omatuntoni sentään vielä ole ehtinyt vallan kivettyä, sillä, jos uskot tai et, olen tuntenut pientä tunnonvaivaa, kun en kirjoittanut sinulle Vapuksi, kuten pyysit. — Oli se siunattu taikka oikeammin sanoen kirottu vuosikertomus laadittava, kukkasmaa tehtävä kuistin kummallekin puolelle ja kukkaset siihen istutettava. Rakennuksen korjausta on pitänyt valvoa ja keskellä kaikkien kiireiden pistäydyin vielä Helsingissäkin virkistymässä. Tapasin osan meidän hauskaa Tukholmansakia, ja tein pari uutta erinomaisen hauskaa tuttavuutta, puhumattakaan siitä, että hain seuraani hyviä vanhoja tuttavia ja sukulaisia. — Vallan ensiluokkainen huvimatka siis. Vahinko, etten saanut sinua sinne niiksi päiviksi. E. L:lle vein terveisesi ja ne kelpasivat, kuten aavistitkin. Kelpasivat ja kuitattiin sydämellisillä vastatervehdyksillä. — Pidä hyvänäsi siis, kunnon veikko.

Asian laita onkin kyllä niin, ettei Vappu ennen aikaan ollut juhlapäivä eikä mikään. Oli vain sellainen allakan härkäviikkojen joukossa joriseva 24 tunnin ajanhuipaus kuin ne useimmat muutkin päivät noin suuren yleisön kannalta katsoen. Simanjuontikin oli Ruotsin maalta tuotu uusi muoti, jota pidettiin ylellisyyden merkkinä. Tippaleivistä ei edes tiedetty unia nähdä. Varhemmin tapasivat vanhempain kertomusten mukaan Turun, Rauman ja muitten vanhimpain Suomen kaupunkien porvarit komiasti ratsastaa kaupungin katuja Vappuna. En tiedä, mistä tämä tapa lienee alkunsa saanut, mutta eiköhän sitä voitane pitää jonakin jättönä niiltä ajoilta, jolloin kaupunkien porvarit (kauppiaat ja käsityöläiset) muodostivat jonkinlaisen sotilaallisen järjestön (borgareväpning), jonka velvollisuuksiin kuului tarvittaissa suojella kaupunkiansa vihollisen valloitusyrityksiltä. Olen mielessäni kuvitellut, että näitä porvarillisia sotajoukkoja tarkastettiin 1 p. toukokuuta ja että porvarien ratsastaminen Vappuna juontui niiltä ajoilta. Oli tavan synnyn laita miten oli, varmaa vain on, että Rauman kaupungin porvarit vielä 1850 luvulla ratsastivat aamupäivällä hyvin komearyhtisinä, mutta iltapäivällä hiukan rauenneina satulassa istuen kaupungin katuja.

Kimnasistit ja ylioppilaat koettivat parhaansa mukaan ylläpitää tätä tapaa ja osaltaan siis myöskin allekirjoittanut. Mutta koska Vapunpäivä kuului lukukausiaikaan, saivat kumppalini ja minä noudattaa tätä vanhaa tapaa Turussa. Vuokrattiin kasakoilta hevoset à 50 penniä tunti päätä — hevosenpäätä — kohti ja sitten sitä mentiin, minkä kavioista irti saatiin. Et usko, kuinka hyvä on istua kasakkasatulassa. Pehmeä ia suloinen on kuin äidin syli lapselle.

Tultuani sittemmin virkamieheksi Raumalle pälkähti Anundilan kapteenin ja minun päähäni muutamana Vappu-aattona herättää taasen eloon tuo vanha vapunviettotapa ja hämmästyttää raumalaiset esiintymällä seuraavana päivänä juhlallisesti ratsastaen ympäri kaupunkia. Harmiksemme kävi kuitenkin niin, että sillä kertaa niitimme naurua ja ilkkua hämmästyksen ja ihailun asemesta. Osoittautui nimittäin paikkansa pitäväksi se vanha lauseparsi, joka sanoo, että merimies ratsun selässä on kauhistus Jumalalle ja ihmisille. — Hyvän ystäväni, Anundilan kapteenin ryhti ratsastajana ei ollut jumala paratkoon oikein kehuttava ja kun hän lisäksi oli sattunut saamaan mahtavan olemuksensa alle kovin notkoselkäisen hevosen, niin tapahtui aina väliin, että hänen pitkät koipensa hipoivat maata. Vähän naurettavalta koko esitys näin ollen näyttikin. Kyllä minunkin täytyy se myöntää ilkkuvain raumalaisten puolustukseksi.

Mutta eihän aikomukseni ollutkaan puhua sinulle tällä kertaa Vapun vietosta Raumalla 1870-luvulla. Tartuinhan kynään kertoakseni sinulle jonkinlaisena laiminlyömiseni hyvityksenä, miten nytkin piakkoin lähenevää juhannusjuhlaa vietettiin syntymäkaupungissani vähän enemmän kuin puoli vuosisataa takaisin.

Näes juhannus, se oli juhlapäivä se ennen muinoin, niinkuin se vieläkin on meillä ja koko kristikunnassa. Jos oikein asiaa ajattelee, niin ei kansamme tosiaankaan suurempaa numeroa teekään muista juhlista kuin joulusta ja juhannuksesta. Ja jos joulujuhlan valmistuspuuhat ennen vanhaan tarkoittivat etupäässä hyvien ruokien valmistusta, niin oli juhannus erityisesti perinpohjaisen siivoomisen ja puhdistamisen merkeissä lähenevä juhla. Siunatkoon niitä vesimääriä, joita naiset juhannuksen edellisinä päivinä valoivat asumusten lattioille, kun he ensin luudan, sannan ja verrattain säästäväisesti käytettyjen vesimäärien avulla olivat niitä päiväkaudet hanganneet! Onnettoman näköisinä ja niskavillojaan kynsien ukkelit tätä touhua katselivat tuontuostakin huomauttaen, että lattian täytteen, niskojen ja rakennuksen alimman hirsikerran täytyy mädäntyä vähemmälläkin valelulla. Niinkuin ne mätänivätkin. Mutta eivät mitkään järkisyyt silloin naisiin tehonneet. Ukkelit saivat niellä mielipahansa ja kateuden tuntein liitelivät heidän ajatuksensa Sorkan räätälin Zidénin ympärillä, joka vanhapoika kun oli, oli keksinyt irroittaa lattiaparret paikoiltaan ja viedä ne jokirantaan, mistä ne sitten taasen perusteellisen puhdistusprosessin läpikäytyään kuljetettiin paikoilleen.

Ja oli siinä perheenisillä muutakin epämukavaa oloa kärsittävänä. Kaikki huonekalut oli kannettu pihalle; siellä ne pestiin ja puhdistettiin ja luteilla — jos ne olivat sattuneet jalansijaa jossain saamaan — oli nyt kauhun ja armoa tuntemattoman tilityksen päivä edessä. Niiden rauhaa häirittiin siipien sivalluksilla, käryttämällä, polttamalla ja paistamalla, kuumalla liimalla, kirpeällä saippualla ja jumala tiesi millä.

Mutta kun sitten se osa lattioille valettua vettä, joka ei ollut ehtinyt päästä lattian alle, käsin, kihvelein ja viimein rättien avulla oli saatu poistetuksi, puhdistetut huonekalut asetettua paikoilleen ja viimeinen kosteus haihtunut, niin oikein puhtauttaan hymyillen koko koti ikäänkuin uudestaan syntyneenä lumivalkoisine lattioineen odotti juhannusaaton saapumista. Ja kun pihaan vielä oli tehty koivunkaskista lehtimaja, pääkäytävän pieliin asetettu koivunkasket, joiden latvat kamanan yläpuolella oli sidottu yhteen, pihlajan ja koivunoksia kiinnitetty asuinhuoneiden seiniin ja katajanhakoa siroiteltu lattioille, niin olikin jo aika mennä juhannussaunaan. Ja nyt oli juhannus ovella. Saunoitus oli varsinaisten juhannusjuhlallisuuksien alku.

Puhtaissa alusvaatteissa ja pyhävaatteet yllä kokoontui talonväki sen jälestä juhlakahville lehtimajaan, jos ilma oh kaunis, tai huoneisiin epäsuotuisan sään valhtessa.

Kahvin jälestä nuori väki läksi ulos luontoon huvittelemaan, mutta vanhempi väki ja lapset jäivät kotiin juhlimaan hekin tavallaan. Aina heille siinä joku vanha tuttava seuranpitäjäksi saapui ja tyytyväisinä istuivat sitten ukkelit maailman pitimiä kuntoon panemassa juhlasikaria poltellen ja rommitotia maistellen, naisväen kahvin avulla uskollisesti säestäessä heitä tässä toimessa.

Suurin osa kaupungin nuorisoa oli vähitellen kokoontunut Tarvosaaren kedolle kasakkatallin läheisyyteen ja pian oli siinä piiritanssi täydessä käynnissä. Ja se se vasta piiri oli! Noin 100 metriä se oli läpimitaten ja kymmenittäin pareja sen sisällä mahtoi pyörimään. Heleänä ja iloisena siinä laulu ja naurun kikatus kaikui ja hauskaa oh. Vaihteeksi juostiin leskeä hetkisen, mutta valssit ja polkat ja Öölannin polskat ja sen semmoiset uudemmat tanssit eivät tulleet juhannusiltana kysymykseenkään. Niitä tanssittiin mieluimmin laivan kannella ja muina aikoina, kun joku laiva oli talvimatkaltaan kotiutunut, ja merimiehet tuoneet kaukaisilta mailta muassaan jonkun uuden tanssisävelen ja väliin uuden tanssinkin.

Piiritanssi oli, kuten sanoin, juhannusillan ohjelman melkein yksinvaltiaana esiintyvä ohjelmanumero. Piiritanssi ja laulu. Kaikki kauniit kansanlaulumme ja vanhat piiritanssilaulut siinä laulettiin. Käsi kädessä kulki tyttöjä rivissä Otan ja kaupungin vähstä tietä laulellen kansanlauluja. »Ol’ kaunis kesäilta» oli oikein varsinainen juhannuslaulu ja luulenkin, että tämän laulun kotipaikka on Rauman seutu. Sen on tietääkseni E. Sivori ensimmäisenä julkaissut ja olisi hauska tietää, eikö hän ole saanut tätä säveltä ja laulun sanoja isältään, joka monet vuodet toimi urkurina Raumalla, ollen aikoinaan laulunpoettajananikin koulussa sekä kotini seurustelupiiriin kuuluva.

	Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
	Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.

Tahtomatta olla mikään menneen ajan sokea ylistäjä täytyy minun sentään todeta, että kyseessä olevan ajan nuorison huvittelu oli paljon siivompaa ja hillitympää kuin nykyaikaisen, vaikka lemmen jumala silloinkin hoiti valtikkaansa samalla vastustamattomalla voimalla kuin nyt ja maailman alusta asti.

Tämän kaikkivaltiaan lumoissa ollen nuoret tytöt tuon tuostakin kesken piirileikkiä poikkesivat lähimmälle ruisvainiolle erivärisiä lankoja rukiin korsiin sitomaan toivoen hartaasti, että se olki, joka lemmen merkkiä kantoi, olisi muita kokeammaksi aamuun ylennyt.

Vihdoin juhlasta kotiin tultuaan he odottivat, kunnes luulivat muun talon väen sikeästi nukkuvan, hiipivät pihalle ja heittivät yli olkansa vihtoja ja vastoja katolle saadakseen tietää, miltä suunnalta »oikea» on tuleva. Ja nähdäkseen hänet oikein ruumiillistuneena söivät he ennen maata menoa seitsemän suloista silakkaa nauttimatta pisaraakaan juomaa tämän kirpeän palan painimiksi, laskeutuivat levolle, ummistivat kirkkaat silmänsä ja nukkuivat siinä varmassa uskossa, että se oikea tulee heille unissa juomaa tarjoomaan ja sammuttamaan heidän polttavan janonsa. Ja tulihan se monesti — — eikä aina vain unissa.

Entäs, miten oli väkijuomien käytön laita silloin, kysyt. — No, ryypättiinhän sitä silloinkin ja pitihän moni asiaan kuuluvana esiintyä pienessä juhlahiprakassa, mutta siivosti koetettiin enimmäkseen sittenkin käyttäytyä. Tapella nujuutettiinkin vähän joukkoon, mutta puukkoa käytettiin hyvin harvoin tappeluaseena. Muistan vielä eloisasti, kuinka yleistä kauhua eräs 1870-luvulla tapahtunut miestappo juhannusyönä Toivonsaaren kedon laidassa herätti koko paikkakunnalla pitkiksi ajoiksi. — Niin harvinaiset olivat sellaiset tapahtumat silloin. Mutta rangaistus sellaisesta rikoksesta olikin tuntuva siihen aikaan.

Kokkovalkeat eivät siihen aikaan kuuluneet juhannusyön huvitteluohjelmaan. Niiden aika oli helatorstaiaatto.

Näin vietettiin juhannusta puoli vuosisataa takaisin. Aika humua se oli silloinkin ja epäjärjestykseen olisivat yön tunnit menneet monelta, jos ei Pikku Kalle uskollisesti olisi pitänyt niiden jonoa kurissa ja ilmoittanut kaupunkilaisille, minkä tunnin vuoro kulloinkin oli päästä vaipumaan iankaikkisuuden helmaan, julistamalla laulavaan sävyyn:

Kellooo — on yksitoista lyönyt!...

Hj. Nortamo.

Lähde: Hj. Nortamo: Hj. Nortamo kertoo. Panu, 1925, nro 14, s. 5–6. Kansalliskirjasto.