Hjalmari ja Hulda

1. Hjalmari ja Hulda. Nuotti kuin: Ranskojen maa j. n. e. Kirjoittanut anonyymi

Sofialleni.

1. Kukkaisten keskellä kukkulalla, Nyt Hjalmari

lauleskeli; Hän urosteoistansa muinaisista. Täss' yksi-

nään muistutteli. Ja linnut ne oksilla lauleskeliwat,

Ja kukkaset tuoksuaan lewitteliwät; He Hjalmarin tun-

teita hywäiliwät, Sen soturipuwulle hymyeliwät.

2. Nyt luonto ol' kokonaan uudistettu, Ja pu-

wussaan juhlallinen; Ol' ruusuilla, kukilla, kaunis-

tettu, Kun morsian sulhollehen. Nyt iloja ja kunnia ja

rakkaun toiweet, Taas Hjalmarin mielessä kuwautui-

wat; Ja toiweiden enkelit hymyellen, Täss' autuut-

ta tarjosi Hjalmarillen.

3. Nyt lähestyi Hulda ja unelmansa Pois haihtui-

wat Hjalmarilta; Hän näki waan Huldan, ja ruusui-

sina Sen posket ja hohtawina; Hän suuteli kyyne-

leen silmästä Huldan, Ei muuta hän muistanut

pait oman kullan. Hän armaansa sylihin nojautui,

Nyt arwo ja kunnia hält' unohtui.

4. Mua rakastat Hulda, mä maan päällä oon,

Kuin kukkanen kastehessa; Sun rakkau's kautta ei

autuuskaan on, Nyt outo mull' mailmassa, Nyt suru

ja ikäwä rakkau'n perään, Ei milloinkaan rasita rin-

taani enään Sill ihanuus luonnon ja rakkautesi On

mulle jo maan päällä paratiisi.

5. Waan jos minun hylkäät, niin sydämeni, On

surusta halkeuwa; Siitt' sammuupi myöskin mun

aurinkoni, Kun nyt on niin loistawana. Siis wan-

nos nyt, Hulda, täss' taiwahan nähden: Ett' saan-

sinuun luottaa, jos kunne mä lähden Ett' kuolemaani

saakka oot uskollinen, Waan yksinään, minua rakas-

tellen.

6. Nyt suudellen sulkien Hjalmarin suun, Hän wastaa-

pi Hulda taas näin Jo taasenko wannoa täytyypi mun,

Ehk' äsken mä juuri sen tein. Siis wannon, O! Hjalmar

sen taiwas saa kuula: Sun omas' oon, jos kunne mah-

tanet tulla; Ja ainoastaan Hjalmarin morsian mä

oon, Jos muitten ,niin luoja mun rangaiskoho.

7. Ja aurinko laski, ja kirkaasti kuu, Nyt hymyi-

li rakkahillen. Jo kukkulan ympäri laski sumu, He

istuwat waan miettien. Waan nyt heidän täytyypi

erota taasen, He wannowat toisilleen walan wakaisen;

Ja Hulda se lupasi tultoansa, Taas Huomena tawa-

ta kukkulalla.

8. Näin eleli Hjalmari onnellisna, Ja suwi sai

kuluneeksi; Waan sen kanssa pakeni myös onnensa,

Kuin kukkanen lakastuupi; Sill' nyt täytyi Hjalmarin

sotahan lähtee Ja surewan Huldansa jälelle jättää,

Waan Hulda taas wannoopi walallansa: Ett' koskaan

ei hylkää hän Hjalmaria.

9. Hän wuoden ol' poissa ja paikkakunta, Taas

rauhassa kukoisti nyt. Jo sota ol' ehtinyt loppuhun-

sa, Ja wastukset wähentynyt; Waan sitä nyt toiwoo-

pi Hjalmari aina; Ett' saada taas Huldansa rintaan-

sa painaa; Hän kotihiin kiirehtii kultansa luo, Sit'

autuutta nauttiin min' rakkaus tuo.

10. Hän tapasi wanhoja tuttawiaan, Erään minkä

nimi ol' Swen, „Noh terwe nyt takasin tultuas waan,

Sä urhea nuorukainen”. „Suur' kiitos, waan oletkos

Huldasta kuullut? Mä tänne taas luokseen on takasin

tullut”. Mua estät, en ymmärä sinua Swen, Noh!

sano kuin laita on asioiden.

11. Waan Swen hänen estääpi menemästä, Ja

lausuu: „Mä pelkään ett'ei Sun tulos oo hauska

nyt ensinkänä, Kun morsiames toinen jo wei! Siis

rohkaise itses ja kuule kun sanon Ne terweiset jotka

mä todeksi wannon: Juur tänään on Hulda, oi kau

heata, Tuon rikkaan Sebastian morsiamena”.

12. Woi taiwas ja helwetti haljetkohon, Mun

kiiruhtaa täytyy nyt waan: Nyt walansa rikkoja pa-

etkohon, Mä riennän hänt' kostamahan. Hän pettäjän

kotiin, nyt kiireesti rientää, Siel' Hulda nyt parail-

laan häitänsä wiettää; Ja sieltä jo hää-ilo etäälle

soi, Jost' Hjalmari totuuden huomata woi.

13. Ja sisään nyt Hjalmari rohkeesti waan, Käw'

soturipuwussa niin, Hän lähestyi pettäjä morsiantaan,

Sen ruunuhun tartuupi kiin'; Hän pois sen sieppasi

petturin päästä, Ei enää nyt wihansa ketäkään sääs-

tä; Waan waaleena istuu kuin kuolema nyt, Sen

edessä Hulda min' ol' pettänyt.

14. Nyt sulhanen tarttuupi miekkahansa, Ja Hjal-

mari teki saman. Hän huusi: „tän maksaa saat kuo-

lemalla, Mun miekkani teräwä on”; Kuin lejonat

toistansa wastaan he syöksi, Ett' werensä wirtana

rinnoistaan juoksi. Heist toinen kun taisteli henges-

tänsä, Ja toisella kostoo waan mielessänsä.

15. Nyt Hjalmari miekkansa rintahan syöks'

Tuon wihatun wastustajan, Waan tämä ol' miekal-

laan ehtinyt myös, Jo Hjalmarin kuolettamaan. Ja

waaleena waipuiwat molemmat wereen, Tuon kawa-

lan morsiamen jalkojen etteen, Nyt Huldakin walitti

onnetonna, Kun Hjalmarin näki hän kuollehena.

16. „Woi minua kun petin mä Hjalmarini”,

Hän huusi nyt woiwotellen; „Wannoa on helppo

waan leikkiä ei Oo walansa rikkominen”. Nyt sydän

ei tuntonsa waiwoja kestä, Ja kuollut ol' Hulda jo

päiwän perästä. Hän Hjalmarin wierehen laskettihin,

He haudassa kuitenkin kihlattihin.

17. Nyt kertoopi taru ett' kukkulalla, Kun su-

muun se peittynyt on, Ja puoli-yö pimeellä peitol-

lansa, Sen kätkeepi pimentohon, Niin seisoopi Hulda

kun muinenkin ennen, Kun wannoi hän tyhjiä wa-

loja luumen. Hän suruisaan yhä waan walittaapi:

„Woi minua kun hylkäsin Hjalmarini”.

Lähde: Neljä uutta ja suloista Laulua. 1877.