Siirry sisältöön

Hongan laulu

Wikiaineistosta
Hongan laulu

Kirjoittanut Herman Laukkanen


Kuljin kentillä, kedoilla,
kuljin honkien keskellä,
kautta hienon hiekkarannan.
Päivä kentälle se paistoi,
punas mansikat mäellä.
Säde kultainen kedolla
kukan suudellen avasi.
Honka humahdellen lauloi
iki-ihanan sävelen.
Aallot hienon hiekkarannan
tarut kertoilivat kummat.
Kysyn päivyeltä tuossa:
kelle mansikat sä kypsät?
Hovin herrallepa varmaan.
Päivä vastaisihe siihen:
– Herja herralle on niitä!
Paremp maassa makaamassa,
kuin on herran herkkuloiksi.
Kysyin säteheltä päivän:
– Kelle kukkasen avasit?
Varmaan hovin tyttärelle.
Vastasi vihassa säde:
– Kukka porona parempi,
kuin on hovin tyttärelle!
Kysyin hongaltakin vielä:
– Kelle honkani humiset?
Kaipa laulat unenvirren
unettomalle unehen,
kasvumaasi haltijalle,
jonk on paha uneen päästä.
Kiljas kiukkuisena honka:
– Horna hälle tuutijaksi
mokomallekin möhömahalle!
Kun ei muuten uneen pääse,
iäti unetta olkoon!
Kysyin vielä viime kerran
hiekalta heliärannan:
– Sinä kaipa kaskut kerrot
kummaksi sen kultatytöin,
joka luoksesi tulevi
silkkilöissä sipsutellen,
silmät jonka on siniset,
kutrit kuni kultalangat?
Rasahti heliä hiekka:
– Kerron, kerron kaskut hälle,
kerron kaskut mut kamalat,
että kauhussa katala
suorii kotiinsa, kopea.
Viisi hänen silkeistänsä
tahi kultakutreistansa;
rohdinpaitakin somempi
päällä kunnon lapsukaisen
kuin on silkit tään tenavan;
hapsoset sekavat toisen
katsoella kaunihimmat
kuin kultakutrit tään kakaran.
Kumma kuunnella ol tuota.
Aloin aatella kovasti,
kelle kaikki tää ihana,
vaiko itse sen pitävät.
Sekä surukin sukesi
alle rinnan riskamahan.
Miel oli laululle ruveta;
nyt en tiennyt, kelle laulaa,
kelle runoni tekisin.
Istuin maahan mättähälle
alle hongan naavaparran,
suru sylkytti sydäntä,
mieli alle aallon painui,
vedet silmihin tulivat.
Näki honka huolimielen,
kysäsi suruhun syytä.
Haastoin mielihaikeani:
– Laulut mielessä majavi,
runot rinnassa kytevi;
aioin laatia lauluja,
aioin runoja raketa;
nyt en tiedä, mitä tehdä,
kun niin kovat on sanomat
luonnon laulajainkin suussa.
Kuuli kun suruni syystä,
honka hyväillen humahti:
– Turhia sureksit syitä.
Laula, laula lauluasi,
rakenna runosi virsi;
mikäpä estäisi siitä.
– Niin, mutt kellepä nyt laulan?
– Kellepä siis laulus aioit?
– Tietty, hovinherrallemme
sekä hänen tyttärelleen.
– Miks et muille voisi laulaa?
Vaikka työläislapsoselle.
– Heille laulusta mitäpä,
ei he kuitenkaan ymmärrä.
Heidän iloton elonsa,
huoli paha huomisesta,
leikki leipäkannikasta;
ei he laulua ymmärrä,
ei he runoja rakasta.
Toista on hovisten luona:
heillä elämä ihana
keskellä on kultakoruin;
he ovat laulujeni lapset,
ihmiset ihmerunojen.
Hyvä honkani hymähti:
– Voi, kuin erehdyt sä, veikko.
Hovissa elo etevä,
laulun siellä ei väliä.
Toista työläisten kotona;
siellä on elo ikävä,
puute paha painajainen;
lapsen siellä läyli olla,
ikävä on isän mieli,
emolla sitäi pahempi.
Sinne laulusi lähetä,
sinne runosi rakenna,
siellä niitä kaivatahan,
tahotahan, tarvitahan
iloksi ikävän mielen,
auvoksi apean hetken;
kuulevi kun laulun isä,
heltivi jo sydänsuru,
huoli raskas huomisesta;
sointuvi kun laulun sävel,
äiti itkevä ilostuu
ja itse loihe laulamahan
värttinätä vääntäissänsä,
tuppuistansa tuutiessa;
virittävi kun vienon virren,
jo tyyntyy lapsi tuudissansa,
hymyyn kiertyy hieno huuli,
maireheksi suu supukka,
näkee kauniita kuvia,
näkee mansikat mäellä
suuret, punasenpuhuvat,
keksii kukkaset kedolla
kirjavat, koreanväriset,
kuulevi huminat hongan
töyhtölatvan, naavaparran,
vieläpä helinä hiekan
kertoo kaskut kaunihimmat;
niihin nukkuvi riupukka
suu mareessa, huuli hymyssä.
Heille meidänkin laulumme,
heille vienoiset virtemme,
tuonne työläisten kotihin,
elon matalan majoihin,
leipähuolten huonehisiin.
Päätti honka huminansa.
Mutta minä mättähällä
istuin kauan ihmetellen
aivojeni askartaissa.
Vihdoin valkes mulle tieni
ja kun valkes, syän sykähti.
Hyvin puhuit honka vanha,
pajattelit naavaparta;
oikein lauluni osutit,
sinne niiden vain pitävi,
tuonne työläisten kotihin,
leipähuolten huonehisiin.
Ja niin nyt lauluni lähtevi
aivan uusille urille.
Ennen kulki ne kuvissa,
korkeissa hovikodeissa.
Nyt mä virteni viritän
pienten majain pimennossa,
alla kattoin ahtahien,
missä onni outo vieras,
ilo sitäi ihmehempi;
siellä on lauluni lavitsat,
siellä kunnon kuulijani,
missä isä ikävissään,
missä äiti äänetönnä,
missä pienet paitaressut
ilman lauluja elävät,
ilman virsiä viruvat.
Sinne laulelen lauluni
ikävöijien iloksi,
noiden pikku palleroisten,
sievien sinisilmien.

1925


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.