Horna

Wikiaineistosta
Horna.
Katkelmia.
Kirjoittanut Joel Lehtonen


I.[muokkaa]

Talvinen yö sylin synkeydet avaa,
mustana aukee ilmojen tie.
Puhuri raisuille ratsuilla ravaa,
yhäti ylhäälle kulku sen vie,
kuultavat kalkkaina silmäinsä luolat,
orhien suitsissa vaahtoovat kuolat,
elämä huimaten alle jää.
Surma on synkeän kaipuun pää.
Seuraasi tahdon, villitty viima,
täällä ken viipyy, kahlehet saa.
Jos elo vaiva on, elosta lakkaan!
Kahleita jäljestä laahaa en, hakkaan
kahleeni poikki! Kontrahdeita
tehnyt en kelleen kun elooni tulin,
kotrahdeitta myös siipeni sulin.
Jännitin, kiinnitin tahtoni juosen.
Kehno, jo katkesi! Vinhasti nousen
synkeyden syliin. Tyhjyys, niele!
Orhilla liehahdan ilmojen tielle.
Ivaten kirkuen jälkeeni huudan:
– Hyvästi orjuus ja orjien maa!
Kymmenes osa on ihmisistä
pappeja, vuoteja, tiranneita,
muut ovat arkoja kuhnureita,
lampaita, hyvien paimenten laumaa,
jolle on kaitainen karsin luotu.
Ei ulos laumoja lasketa siitä.
Säästävi paimen peltonsa aumaa!
Heikkeni lampaan jalka jo seisten,
ei pahoin potki ja ei mene karkuun,
tyytyvi pehkuun ja turvaa parkuun.
Syntyvi oinas lampaiden joukkoon,
sille ei pelkkä pehku vain riitä,
potkivi ylitse ahtaiden aitain,
aumoja etsien turvaa sarviin.
Kohtapa paimenet kiiltävän veitsen
kurkkuunsa lyövät, ellei kaitain
karsinaseinäin keskellä palaa.
Lämmin on lampaan villainen vuota,
riistäviä paimen lampaalta villat,
villoista lämpimät sukkansa neuloo.
Syysyö paukkaa ja rakeita tarhain
raoista lampahan selkään seuloo.
Lammas vilusta väristen huokaa:
– Kaitse mua paimen parhain,
kiljuvat ympäri jalopeurat
etsien niellä lammasraukkaa,
sitä mä uskoin varsin jo varhain!

II.[muokkaa]

Ryhtyivät kerran suurimpiin
papit ja upseerit viisauksiin,
Hirttivät oinaan hyvän ja tuhman,
mi oli hyppinyt karsinasta,
puskenut pappien pöydät nurin.
Kun oli surmattu oinas tuo,
niin sen määintä nurinkurin
lammaslaumalle tulkittiin!
Hän oli ollut lammas vasta!
Hän oli näyttänyt hulluksi uhman,
hän oli pelastanutkin lampaat
haluamasta aumojen ääreen,
näät oli itsekin käynyt siellä,
kuilut ja leijonat kohdannut tiellä,
saanut haavoja kurkkuun ja sääreen,
tuotu takaisin hieverillään,
petojen puruun pejooni kuoli!
Kuolemallaan poies vuoli
lampaan halut laidunmaille!
Kun on oinas kuolleena, arvet
kaulassa, vaarattomina sarvet,
hyvä on silloin pässinpään
aatetta ruveta vääntämään!
Lammas ijäti lampaaks jää,
turhaan päkkäsi pässinpää!

III.[muokkaa]

Kumise tuiskuinen, jylhä yö,
orhini kuolaisin suitsin ravaa!
Kansa jos tuhmuutta näin kapinatta
kestää aikoo, niin valittamatta
tehköön sen, kylmänä hammasta purren.
Vaiva ei kevene itkien, surren.
Vaan se kun vaieten ei ole orja,
kutsuen nouskohon taisteluun!
Kahliva jaloutta ymmärrä ei.
Saakohon sitä min ymmärtää,
vihaa ja iskuja, rautaa ja verta,
kerrankin soudella synkeetä merta,
min vihan yllytty sorron sää.
Orja jos sortajan tapoja lainaa,
sortajan alleen ja sorahan painaa,
ei paina häntä, vaan itsensä nostaa,
kahleet ansainneelle vie.
Kuka kauniin ja hyvän vertaa
lammaslaumojen arkuuteen.
Ei ole tyhmä vaan konna myös,
hän, ken huutaa: hyväelkää
sitä ken teitä pahoin sortaa.
Hän on hyvä, kun hyvin – pelkää!

IV.[muokkaa]

Ulkokullatun synnin suojaks
kirkko alttariliinan heittää.
Kirkon tornia pitkin reittää
saattaa Juudaskin taivaaseen.
Luulin tulleeni ilon tuojaks,
synnyin tuhmien orjuuteen.
Siinnyt on papin helman alla,
mutta korvessa kunnahalla
Kiehuivat luonnon mahlat ja medet,
kevät kuohui ja käki kukkui,
kosken kumina ylkä lauloi
riemun virttä ja kun kasvain,
niin vain vapaus mua pauloi,
veret suonissa soi, ei vedet!
Siksi kahleita kärsimään
herkemp’ oon kuni yksikään!
Siksi kuoleman vietän häitä
nauran orjien hölmöpäitä.
Hullu tyhmien vuoksi sodin!
Ennen kuolen kuin ruoskan odin
kauan sieluain raastaa suon
Uuden vapauden itse luon!
Lennä heponi valoon koin!
En mä luota nyt iloon taivaan,
itse eloni loin jo vaivaan
elon tyhjäks kun tehdä voin!
Lennä ilmoja hopeaharja!
Katoo viimeinen tähtisarja,
auringot sammuvat, tyhjyys aukee,
kaikki kuin uneen raukee.
Ylhäällä kuulen kuin alhaalta mies
nauraisi, elämän viluinen jätti.
Hänpä on vankilan vartijamies,
hänpä se inehmot tyrmiin mätti.
Tuskan hikeä valuvat päät,
siellä on arkain ja elämän häät!
Jätti se katsoo, jätti se ilkkuu
jäisenä huutaa ja nauraa ja vilkkuu
silmä kun kolea naurunsa soi:
– Kahleille syntyvät, kuolevat, oi!
Hiljaa mä hymyilen aatos kun raukee,
Kuoleman tyhjyys kun suurena aukee:
– Hyvästi orjuus ja orjien maa!

Joel Lehtonen.


Lähde: Työmiehen Illanvietto 1906, n:o 6.