Horroksiin unen uupumaisillansa on kansa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Horroksiin unen uupumaisillansa on kansa

Kirjoittanut Immi Hellén


Horroksiin unen uupumaisillansa
On kansa, eikä tunne itseään.
Tuon kotimaisen aatteen kokonansa
On päässyt öinen halla hyytämään.
Ja viluissansa kansa värähtelee,
Se kotimaista tulta kaipaelee,
Min luokse pääsis lämmittelemään.
Mitenkä kansan vilu poistettava?
Tuota nyt mietitään ja tuumaillaan
Ois tulisija sille toimittava,
Ois ryhdyttävä lieden laatintaan.
Ja moni sydän alkaa sykkiellä,
Ja aineksia siheen kyseskellä, –
Salojen poveen silloin viittaillaan.
Ja salon sydämehen lähtee miesi,
Lämpöinen henki häntä innostaa.
On mielessänsä kansan kotiliesi,
Hän siihen aineksia kokoaa, –
Ja salolainen antaa aarteitansa,
Ei liene kallihit ne arvoltansa,
Kun on niin köyhä hällä kotimaa.
Vaan huolet’ ollos, aartehista salon
On tulisija saanut kohoomaan.
Sätehet siitä virtaa lämmön, valon,
Ja kansa tulee tuota katsomaan.
Se näkee siinä näyt ihanimmat:
Nuo kullat, jalokivet kirkkahimmat,
Saloilta sadut köyhän kotimaan.
Se näkee siinä leikit lapsuutensa,
Tuon ajan ihanimmat unelmat,
Ja kuvat muinaisten muistojensa
Ne siinä etehensä astuvat.
Ja tuo on kansallemme suurta, pyhää, –
Nyt uudet alat eteensä se kyhää,
Ja jäätkin rinnasta sen sulavat.
Niin, valmihina siis on tulisija,
Ja muinaisuutehen se viittailee,
Ja entisyyden yöhön vaipumia
Se nykyisyyden valoon siirtelee.
Tuon lieden luona lämmitellessänsä
Sai kansa luottamahan itsehensä,
Ja luottaissaan se toivoo, iloitsee.
On oksat karsittuna, tie on auki,
Mi kotilieden luokse johdattaa.
Väinölän, Kalevalan kankaillaki
Jo päivä kauniimpana kajastaa. –
Tuo viluissansa värjätellyt kansa
Nyt lämmittelee tulisijallansa
Ja siunaa kotilieden laatijaa.
Se kiittää miestä, joka toimellansa
Toi ilmiin aarteet synkkäin salojen,
Ja salaisista piilopaikoistansa
Ne laittoi ihailtaviks’ ihmisten.
Ylpeillen miehen nimi lausutahan,
Jok’ Kantelettaren ja Kalevalan
Ilmaisi iki-iloks’ valtojen. –
Ja Suomen runotar se solmielee
Seppeltä ikuisesti vihantaa,
Ja siihen hellästi se käärielee
Sen nimen, jok’ ei unhottua saa.
Ja unhon täytyy siirtää huntuansa –
Ei muistamatta la’ata Suomen kansa
Voi koskaan kotilieden laatijaa.


Lähde: Päijänne 19.4.1882.