Horroksiin unen uupumaisillansa on kansa

Horroksiin unen uupumaisillansa on kansa Kirjoittanut Immi Hellén

Horroksiin unen uupumaisillansa

On kansa, eikä tunne itseään.

Tuon kotimaisen aatteen kokonansa

On päässyt öinen halla hyytämään.

Ja viluissansa kansa värähtelee,

Se kotimaista tulta kaipaelee,

Min luokse pääsis lämmittelemään.

Mitenkä kansan vilu poistettava?

Tuota nyt mietitään ja tuumaillaan

Ois tulisija sille toimittava,

Ois ryhdyttävä lieden laatintaan.

Ja moni sydän alkaa sykkiellä,

Ja aineksia siheen kyseskellä, –

Salojen poveen silloin viittaillaan.

Ja salon sydämehen lähtee miesi,

Lämpöinen henki häntä innostaa.

On mielessänsä kansan kotiliesi,

Hän siihen aineksia kokoaa, –

Ja salolainen antaa aarteitansa,

Ei liene kallihit ne arvoltansa,

Kun on niin köyhä hällä kotimaa.

Vaan huolet’ ollos, aartehista salon

On tulisija saanut kohoomaan.

Sätehet siitä virtaa lämmön, valon,

Ja kansa tulee tuota katsomaan.

Se näkee siinä näyt ihanimmat:

Nuo kullat, jalokivet kirkkahimmat,

Saloilta sadut köyhän kotimaan.

Se näkee siinä leikit lapsuutensa,

Tuon ajan ihanimmat unelmat,

Ja kuvat muinaisten muistojensa

Ne siinä etehensä astuvat.

Ja tuo on kansallemme suurta, pyhää, –

Nyt uudet alat eteensä se kyhää,

Ja jäätkin rinnasta sen sulavat.

Niin, valmihina siis on tulisija,

Ja muinaisuutehen se viittailee,

Ja entisyyden yöhön vaipumia

Se nykyisyyden valoon siirtelee.

Tuon lieden luona lämmitellessänsä

Sai kansa luottamahan itsehensä,

Ja luottaissaan se toivoo, iloitsee.

On oksat karsittuna, tie on auki,

Mi kotilieden luokse johdattaa.

Väinölän, Kalevalan kankaillaki

Jo päivä kauniimpana kajastaa. –

Tuo viluissansa värjätellyt kansa

Nyt lämmittelee tulisijallansa

Ja siunaa kotilieden laatijaa.

Se kiittää miestä, joka toimellansa

Toi ilmiin aarteet synkkäin salojen,

Ja salaisista piilopaikoistansa

Ne laittoi ihailtaviks’ ihmisten.

Ylpeillen miehen nimi lausutahan,

Jok’ Kantelettaren ja Kalevalan

Ilmaisi iki-iloks’ valtojen. –

Ja Suomen runotar se solmielee

Seppeltä ikuisesti vihantaa,

Ja siihen hellästi se käärielee

Sen nimen, jok’ ei unhottua saa.

Ja unhon täytyy siirtää huntuansa –

Ei muistamatta la’ata Suomen kansa

Voi koskaan kotilieden laatijaa.

Lähde: Päijänne 19.4.1882.