Huhtikuun-aamu

Huhtikuun-aamu Kirjoittanut Otto Manninen

On käynyt talven muoto juro

jo leppoisampaan muhoiluun.

Jo vääntää väkkäröitä puro,

tuo huima poika huhtikuun.

Taas koivun kylki tiukkuu mahlaa

niin makeaa, kuin mettä jois.

Ja lätäköissä lapset kahlaa,

kuin löytty onnen lähde ois.

Jo varikselta saappaat saivat

he punaiset ja pulskat, hei!

Ja uudet, uljaat kaarnalaivat

jo vettä viiltämään he vei.

Tuoll’ ojan vartta vainiolla

käy nuori teini, kirjakoi.

Ken kirjain kimpussa nyt olla,

ken niitten pölyt niellä voi?

Ne sinne jäi, kun kutsun raikkaan

toi kylätieltä riemu tuo,

kun silmä sattui sinilaikkaan,

mi pilviin pilkahduksen luo.

Ja ennenkuin hän itse huomaa,

tuoll’ ulkona jo uutteroi

hän puhkoin puroselle uomaa,

mi riemuin solisee ja soi.

Hän innoll’ iskee jäätä särkein,

hän kevään suonta auki lyö.

All’ auringon nyt ainut tärkein

on tänään hälle vain se työ.

Pois kaikki jäykät foliantit

on kauas, kauas häipyneet,

pois herrat Hegelit ja Kantit,

vain helkkyy heljät kevätveet.

Vain pojan riemut, puuhat pojan

nyt vallitsee, ja tuokion

hän ourutessa kevät-ojan

vain onnellinen lapsi on.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.