Huhtikuun kuutamo
| Huhtikuun kuutamo. Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Suunnaton kuu
- aavoilta heijastuu.
- Siinnossa pettävän kevään se kultana väikkyy.
- Siintäen läikkyy
- aaltoja rantaan ja taivaan himmeys hento
- vain yhä tummentuu, kun varjojen lento
- käy yli maan.
- Rinnaltaan
- nostavat aallot kuuta, ja sen kuvajaista
- kimaltavaista
- pyytävät taas käsivarsin kostein nuo.
- Kuultoa juo
- vain meren mainingit sinikutrit ja hehkusta säteen
- jäi kuva käteen,
- rakkauden
- varjona, tuskainen.
- Nyt sano viimein, etkö jo rantaan kääntyä saata,
- tuskasta laata!
- Kauas vie
- virvasta virvaan aavojen vaipuva tie.
- Oi sydän kiittämätön, sinut tappava sana
- lävisti kerran, ja vieläkin vapisevana
- pelkäät kuulloksi varjon ja harhaksi säteen
- kalleinta aarrettakin, min aallotar nostaa
- prinssien käteen.
- Siks, sydän mieletön, täytyy sun tuskasta laata!
- Pettävä on
- meren syöveri, tutkimaton.
- Kruunun hyljeksityn pois liukua suo se ja kostaa.
- Kultia vei
- kyllin jo välkkyvä hauta, mi ei koti ihmisen, ei.
- Siksi jos aarteen sait, älä säiky, vaan väkevämmin
- paina se rintaasi, jossa on ainoa lämmin.
- Kylmä on aalloissa maata.
Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.