Hukkunut

Hukkunut. Kirjoittanut Guy de Maupassant

I.

Koko maailma, nimittäin Feeamp’in kylässä, tunsi kertomuksen Patin’in muorista. Kaikki tiesivät, että hän todellakaan ei ollut elänyt onnellista avioelämää miehensä kanssa. Nyt oli muori leskenä, vaan eläessään olikin miesukko häntä pieksänyt ja puinut niinkuin eloja riihessä.

Hän, mies vainaja nimittäin, oli ollut kalalaivan omistaja ja oli mennyt naimisiin eukkonsa kanssa silloin ennen vanhaan, kun tuo vielä oli kaunis ja miellyttävä, vaikka olikin köyhä.

Hyvä merimies hän oli ollut, Patin, mutta raakaluontoinen ja juoponsekanen; alituiseen hänet tapasi Auban ukon kapakassa, jossa hän harva se ilta joi olutta neljä viisi pulloa, ja kun milloin oli hyvä kalaonni sattunut, yhdeksän ja kymmenen ja enemmänkin mielitekojaan myöten, niinkuin itse sanoikin.

Olutta siellä kanteli vieraille Auban-ukon tytär, ruskeakihara, sirokasvonen tyttö, joka houkutteli vieraita kapakkaan koreilla silmillään ja solakalla vartalollaan; kaunis tyttö se oli, mutta kaino, ei päästänyt ketään liian lähelle.

Ja katselemiseen se tyytyikin Patin aina alusta iltaa, puheli vain tyyneesti ja kohteliaasti niinkuin siisti mies ainakin. Ensi pullon juotuaan näytti hänestä tyttö jo sangen viehättävältä, toista juodessaan iski hän jo silmää, kolmannen aikana virkahti hän usein: ”Jos teille sopisi, neiti Desiréa”... mutta ei jatkanut siitään koskaan; kun tyttö neljättä palloa hänelle kantoi, tapaili hän jo hameesta kiini syleilläkseen tyttöä, ja kun hän milloin lähti siitä vielä ylemmäs nousemaan, niin silloin se olikin itse isä Auban, joka toi seuraavat pullot.

Tuo vanha kapakoitsija, joka kaikki temput hyvin tunsi, pani Desiréen tuon tuostakin kiertelemään pöytien lomitse, innostuttaakseen siten miehiä juomaan. Ja Desirée, joka ei suotta ollut isä Auban’in tytär, pujottelihe siellä juojien välitse ja laski leikkiä näitä hauskuttaakseen, suu hymyssä ja silmät soreina.

Siellä olutta ryypiskellessään tottui Patin niin Desiréen muotoon ja olentoon, että hän sitä merelläkin, kalamatkoillaan usein ajatteli. Tyttö oli hänellä mielessä, kun hän heitteli verkkojaan veteen, kun risteili tuolla aavalla ulapalla tuulisina öinä ja tyyneinä, kuutamoöinä ja pimeinä, kun istui haahtensa perässä ja ohjasi kulkua, työtoverein nukkuessa pitkällään venheen pohjalla. Aina hän oli näkevinään tytön hymyilevät kasvot, kun tämä vallattomasti niskaa viskaten loi kauniit silmänsä hänen puoleensa ja ohimennen kuiskasi:

– Ka niin, oletteko nyt tyytyväinen?

Tuota kuvaa kun hän aina katseli edessään, kun aina hengessään oli tuon tytön parissa, valtasi hänet vihdoin niin kiihkeä halu kihlata ja naida tyttö, ettei hän sitä jaksanut vastustaa. Hän kosi.

Varakas mies hän oli, oma oli hänellä haaksi, omat verkot, talokin oli oma kylän laidassa; Auban-ukko taas oli köyhä. Tämä siis hyvin innokkaasti kannatti naimishommaa, häät pantiin töineen niin pian kun mahdollista, molemmilta puolilta niitä kiirehdittiin.

Mutta kolmantena päivänä häitten jälkeen ei Patin enää saattanut ymmärtää, miten hän oli voinut pitää Desirée’tä erillaisena ja etevämpänä muita naisia. Todellakin, niin rupesi hän ajattelemaan, hän oli ollut tollo hyökätessään tuommoisella tulenpalavalla kiireellä hankkimaan vaimokseen kapakkatyttöä, jolla ei ollut pennin pahasta omaisuutta, vaan joka häntä oli houkutellut muikealla suullaan ja petkuttanut silmillään, joihin, hänen varalle, oli tiennyt kätkeä jotakin vienoutta – joutavata roskaa.

Siitä hän kiukutteli ja kiroili koko päivän kala-matkalla, puri hampaissaan piipun mäsäksi, laivaansakin suuttuneena haukkui; ja kun hän oli saanut purkaneeksi suustaan koko varastonsa kirouksia ja mahtisanoja, kun jo oli harmissaan sättinyt koko maailmaa, tyhjensi hän loput sappeaan kaloille, joita haa verkosta päästeli, ja kun kotiinpäin lähti viilettämään viskeli hän vihaisena hauvit ja kuhat kalavasuun kirasten tuikeasti joka pään kohdalla.

Sitten kotiin tultuaan alkoi hän jo komentelemaan nuorta naikkostaan, komenteli oikein kouria tuntuvasti, haukkui raaimmalla ja ilkeimmillä sanoilla mitä löysi. Vaimo kuunteli nöyränä, – kotonaan oli hän jo tottunut isänsä kourissa tottelemaan – ja mies lisäili kiukkuaan. Ja eräänä iltana ajoi hän jo vaimonsa pellolle. Heidän majassaan oli todella siihen aikaan elämä kauheata.

Ja sitä kesti kymmenen vuotta. Melkein joka päivä puhuttiin siihen aikaan kylässä miten Patin milloinkin oli vaimoaan pieksänyt, millä tavalla rääkännyt, kuinka törkeästi oli kiroillut ja haukkunut. Hän kiroilikin niin julkijulmasti, niin sakeasti ja niin ra’asti, ettei sitä toinen olisi voinut aavistaakaan. Kun haahtensa kalamatkalta laski satamaan, kuultiin jo ensimmäiset tulvat ja siitä sitä sitten jatkui.

Vaikka myrsky kävi kovakin, vaikka väylä oli ahdas ja mutkikas, vaikka aallot rannan kallioilta vuorina vyöryivät vastaan, muisti hän kesken kuohuista haahden perässä seisoen hakea silmillään rannalta seisovien naisten joukosta omaansa. Ja kun oman eukkonsa siellä havahti, kiljasi hän kurkustaan kirouksen niin äkäsellä äänellä, jotta kaikki läsnäolevat puhkesivat nauramaan. Purki sitten laiturilla yhtämittaa sappista sisustaansa kaloja koppaan mättäessään, paukautti sanan sanansa perästä, toisen sadatuksen toisensa perästä, jotka ensiksi kauan kurkussa korastelivat ja sitten ilkeimmällä römäkällä singahtivat eukkoa kohtaan. Kotona kahden kesken uudistuivat samat temput moneen kertaan, jokaista vaimon askelta ja tekoa seurasi miehen puolelta kirouksia ja haukkumisia, ja tavallinen oli näytelmä kylänväelle nähdä molempain juoksevan peräkkäin pihamaalla, vaimo edellä itkien, mies jälessä huutaen.

Ja tuvassa, lukkojen takana helähtivät tiheään itkut eikä hän koskaan heittänyt yhteen lyöntiin ja kun ei enää lyödä viitsinyt, piti hän vaimoansa kiini ja sylki silmille. Ja sitä tehdessään hän lakkaamatta ärjyi: ”Voi sinä pennitön penikka, rotta, kerjäläinen; avojaloin minä panen sinut juoksemaan, ja mitäpä syytä mulla olisi sulle ruokaa antaa, kuole nälkään. Sinä päivänä en leikkipelissä ollut kun annoin petkuttaa itseni sinua ottamaan, sinä lutsukka, isäsikin on kelmi ja taskuvaras, itse olet samanlainen, vaan vielä minä teistä lystit pidän, vielä pidän!”

Semmoista oli ollut Desiréen elämä, tuommoisessa alituisessa pelossa ja kauhussa oli hänen täytynyt viettää päivänsä, myötäisessä sielun ja ruumiin vavistuksessa, semmoisessa rauhattomassa mielentilassa, jommoista alituista häväistystä ja raakuutta kärsivä tuntee. Ja sitä kesti kymmenen vuotta. Ja niin hän oli jo araksi käynyt, ettei hän uskaltanut puhuakaan kenenkään kanssa, niin hän oli jo häpeäänsä näivettynyt kuin kuollut kala.

II.

Eräänä yönä, mies oli silloin merellä, heräsi vaimo myrskyn tavattomaan ulvontaan, semmoiseen, joka äkkinäiselle kuulostaa pedon kimakalta ärjynnältä. Hän kohosi vuoteellaan, kuunteli, vaan kun ääni siihen hiljeni, laskeusi hän uudelleen levolle; mutta samassa kuului hirmuinen rynnäkkö, tupa heilahti ja uuni mureni ja yhtäkkiä taivas kirkastui yhteen liekkiin ja näytti siltä kun olisi tuhansia raivottaria tapellut siellä ilman lailla.

Hän juoksi satamaan. Kaikilta suunnilta riensivät naiset sinne lyhdyt kädessä. Miehet juoksivat, naiset hätäilivät, kaikki täytti sama kauhu, kun ajattelivat niitä, jotka ulapalla aaltojen kanssa kamppailivat.

Myrsky kesti kaiken yötä. Yksitoista kalastajaa jäi mereltä palaamatta, niiden joukossa Patin.

Hänen rikkonainen haahtensa löytyi etäiseltä rannikolta. Joukko kalastajain ruumiita korjattiin sittemmin vesiajolta, Patinan ruumista ei tavattu. Mutta kun ei sen varmempaa tietoa kuolemastakaan ollut, odotti vaimo pitkät ajat; sillä jos hän olisi pelastunut toiseen laivaan, olisi hän voinut tulla uimalla maihin ja voisi millä hetkellä tahansa astua tupaansa.

Vasta vähitellen hän tottui siihen ajatukseen, että hän oli leski, mutta vielä kauan hän säpsähti kun joku naapuri, kerjäläinen taikka kaupustelija äkkiä astui hänen majaansa.

Eräänä päivänä, neljä vuotta miehensä hävittyä, kulki hän sattumalta kylätietä pilkin ohi erään merimiehen talon, josta isäntä vasta oli kuollut, ja jossa nyt huutokauppaa pidettiin. Parastaikaa siellä juuri myötiin muuatta papukaijaa, kirjavata papukaijaa, joka tyytymättömänä ja huolestuneena katseli koko tuota kauppaa tekevää joukkoa.

– Kolme markkaa, huusi myöjä; linnusta, joka puhuu kun asianajaja, siitä kolme markkaa on pieni hinta.

Silloin kuiskasi Patin’in muorille eräs ystävätär:

– Ostakaa nyt pois tuo, tehän olette rikas, siitä hän te saatte seuraakin. Yli kolmenkymmenen se oikeastaan maksaisikin, kaksikymmentä siitä aina saatte.

– Neljä markkaa, lisätkää pois hyvät naiset, neljä markkaa on tarjottu houkutteli myöjä. Se veisaa virsiä ja rukoilee kuin pappi, se on ihmekalu, se on lyhyesti sanoen ilmiö.

Patin’in muori lisäsi viisikolmatta penniä ja hänelle se jäi; pienessä häkissä lähti hän sitä pois viemään.

Kotiinsa hän sen sijoitti, ja kun hän avasi häkin ovea pistääkseen ruokaa holhotilleen, hyökkäsi lintu sormen kimppuun ja iski nokallaan siihen oikean verihaavan.

– Vai semmoinen ilkiö sinä oletkin, tuumi eukko.

Hellästi hän sitä kuitenkin ruokki, hampun ja maissin siemeniä hän sille laitteli, puhdisti ja siisti sen höyhenpukua ja koetti kaikella huolella saada sitä viihtymään uudessa kodissaan.

Seuraava aamu alkoi juuri valkenemaan, kun Patin muori kauhistuneena heräten kuuli äänen, äänen vihasen, kolakan ja voimakkaan huutavan:

– Etkö osaa nousta, akan raato!

Hän peljästyi niin, että kätki päänsä polstereihin, sillä nuo sanat olivat kamalasti tuttuja, ne palauttivat liian selvästi mieleen ne aamut, jolloin nuo samaiset sanat aina ensimmäisinä olivat majassa helähdelleet. Vapisten hän vääntelihe vuoteellaan, kuunteli hengittämättä tuota ääntä ja sopersi hiljaa itsekseen:

– Taivaan jumala, se on hän! Taivaan isä, se on hän. Hän on siis palannut, voi taivasta!

Minuutit kuluivat, eikä taas kuulunut luiskahdustakaan. Hän nousi vapisten vuoteeltaan ja varmana siitä, että se oli hänen miehensä, katseli hän ympärilleen. Mutta ei hän nähnyt mitään, päivän ensi säde vain tunki sisään ikkunasta ja hän ajatteli:

– Hän on varmaan kätkeytynyt, varmaankin.

Kauan hän kuunteli, sitten jo alkoi vähän rohkaistuna miettimään:

– Olisinkohan nähnyt unta? Ei häntä täällä näy missään. Ympäriltään hän katseli jokapaikasta, isosti jo rauhoittuneena, mutta silloin samassa kajahti taas hukkuneen miesvainajan raivoisa, jyrisevä ääni:

– Tuhannen, tuhannen, tuhannen tulimmaista! Etkö nouse siitä akan..

Hätäytyneenä, kauhistuksissaan syöksähti vaimo ylös, tottelevaisena, nöyränä niinkuin ennenkin vanhan miehensä ääntä kuulemaan, tuota ääntä, joka taas soi niin tavattoman tutulta ja käskevältä. Ja hän vastasi nöyrästi.

– Tässähän olen, Patin kulta. Mitä tahdot?

Mutta Patinpa ei vastannutkaan. Hämmästyneenä hän silloin rupesi hakemaan, haki kaikki paikat, uunintaustat, vuoteen alustat, mutta ei löytänyt ketään, Ja vihdoin vaipui hän hervotonna tuolille, tylsänä, tietämättä oliko hän kadottanut järkensä, vai oliko Patin vainaan henki tullut häntä ahdistamaan, vai hänkö itse.

Hyppäsi sitten äkkiä ja juoksi etehiseen, sieltä ullakolle, jonne ulkoapäin päästiin tikapuita myöten. Hän arveli että mies oli ilkeyksissään kätkeynyt sinne. Haki joka kolkan, juoksi edestakaisin, mutta ei löytänyt ketään. Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, hän oli kuullut äänen liian selvästi. Ja siellä puolipimeässä hän vielä kysyi:

– Oletko täällä Patin?

Mutta Patin ei vastannut mitään. Pelko ja ahdistus sydämmessään, juoksi vaimo alas ja taas ylös, haki ullakon vielä toistamiseenkin, mutta ei löytänyt mitään. Itkien hän sinne istahti köysikimpun päälle, itki kiihkeästi; mutta silloin taas hänet kauhu tempasi pystöön, sillä hän kuuli alhaalta tuvasta, ylenluonnollisen kumean äänen, Patin’in äänen, joka nyt tyyneempänä virkkoi:

– Huonot ajat, huonot ajat! Kovat tuulet, huonot ajat! – Mutta minä en ole einettä syönyt, en hitto vie olekaan.

Eukko huusi ullakolta:

– Minä tulen, Patin, tulen, laitan sulle heti ruokaa.

Ja hän astui taas alas. Vaan ei siellä taaskaan ollut ketään. Hänestä tuntui, niinkuin kuolema itse olisi häneen tarttunut, ja hän aikoi jo juosta naapurien luo apua hakemaan, kun ääni aivan hänen korvansa juuressa huusi:

– En hitto vie olekaan syönyt!

Papukaija katseli häkistään pyöreillä silmillään tyynenä ja tyytyväisenä. Ja eukko silmäsi sinne, tajusi kaikki ja huoahti:

– Voi sinäkö se olitkin!

Mutta papukaija jatkoi pakinaansa:

– Kuule, kuule, kuule, mitäs siinä taas laiskuttelet!

Muorissa liikkui kummat tunteet. Tuoko se oli se kauhea kuoleman ääni, joka hänet oli henkihieveriin säikäyttänyt, jota hän oli hakenut ja rukoillut, tuo joka kiroili ja huusi ja sadatteli niinkuin miesvainaa muinoin joka aamu, tuonko takia hän oli aikonut naapureita lähteä herättämään ja siten heittäytynyt naurunalaiseksi. Hän suuttui, avasi häkin, tempasi sieltä linnun, joka turhaan koetti puoliaan pitää kynsillä ja nokalla. Hän rutisti sen voimakkaasti kourissaan, painoi sen lattialle ja polki siihen, polki oikein hätääntyneen ja kostavan vihalla ja voimalla, polki sen pehmeäksi litiskäksi, joka totta vieköön ei enää puhunut, eikä kiroillut. Kääri sen sitte riepuun ja lähti puolialasti, avojaloin kävelemään rantaan, jossa meren aallot kuohuilivat; sinne hän sen heitti kauas kuohuihin, tuon pienen kuolleen elävän, joka heinätukun lailla sinne jäi keinumaan aaltojen harjoilla. Sitten hän meni kotiin, laskeusi polvilleen tyhjän häkin eteen ja, vielä mielenliikutuksessa tuosta tapauksesta, rukoili nyt Jumalalta kyynelsilmin anteeksi tuota murhatyötään, ikäänkuin se olisi ollut suurikin rikos.

Guy de Maupassant.

Lähde: Päivälehti 22.9.1890.