Hullu Sanna
| Hullu Sanna Kirjoittanut Kaarlo Kramsu |
- Tuoll’ luona jylhäin petäjäin
- On mökki matalainen,
- Siell’ asui vielä äskettäin
- Kyyryinen vanha nainen.
- Hänt’ etäiset ja tuttavat
- ”Hulluksi Sannaks” sanoivat.
- Näin kylän vanhat hänest’ ties:
- Ei nuorna vertaistansa,
- Ja häneen rakastuikin mies
- Ja Sanna häneen kanssa,
- Ja Sanna nautti onneaan
- Ja naureli ja tanssi vaan.
- Mut kohta onni tummentui,
- Sen köyhyys ensin peitti.
- Mies hiukeni ja sairastui
- Ja pian henkens heitti.
- Ja muisto Sannall’ onnestaan
- On poika, vuoden vanha vaan.
- Ja pojan tähden pienokkaan
- Hän kyyneleensä nieli,
- Ja työhön ryhtyi ahkeraan,
- Vaikk’ karvas oli mieli.
- Mut poika kasvoi, voimistui,
- Ja äidin mieli rauhoittui.
- Ja vuodet vieri, haluaa
- Merille poika päästä;
- Mut äiti pyytää, varoittaa
- Ja kyyneleit’ ei säästä,
- Vaan suostuu vihdoin kuitenkin,
- Ja poika laivall’ lähtikin.
- Nyt Sanna, kaiho mielessään,
- Kotona töitäns jatkaa,
- Ja peloin miettii yksinään
- Tuon rakkaan lapsen matkaa.
- Ja aika kuluu, kuluu vaan,
- Ei mitään kuule lapsestaan.
- Nyt usein kesken kiiruunkin
- Riens rannan äyrähille
- Ja katsoi silmin vetisin
- Laineille läikkyville.
- Ne kuohuilee, ne vaahtoaa,
- Mut tietoja ei niiltä saa.
- Vaan vihdoin tiedot saapuvat,
- Joist’ tyyntyne ei mieli:
- ”Sun poikas aallot ahnahat
- Tuoll’ ulapalla nieli.
- Jo vuotta toista ollut on
- Hän hotehissa Vellamon”
- Se isku sattui sydämeen,
- Rajusti Sanna parkas,
- Ja kavahtaen seisalleen
- Hän rantaan meren karkas.
- Siell’ aallot tuimat kuohuilee,
- Hän kysyin niitä katselee.
- Mut vihdoin huus hän raivossaan:
- ”Ei Luoja sitä sallis!
- Ja valhetta en uskokaan,
- Eloss’ on poika kallis!
- Ja kohta, kohta saapuu hän
- Luo äitins hellän, itkevän”.
- Ja siitä päivin järkeään
- Ei Sanna enää saanut,
- Yks miete vaan ol’ mielessään,
- Ja hokemast’ ei laannut:
- ”Jo kohta, kohta saapuu hän
- Luo äitins hellän, itkevän!”
- Ja vuodet pitkät vietti hän
- Näin synkkää eloansa
- Rannalla meren hyrskyvän,
- Höpisten lausettansa.
- Ei muuta enää sanokaan,
- Nuo sanat vaan on huulillaan.
- Mut kerran rantaan mökkisen
- Venheessä vieras sousi,
- Mies pitkä, tumma, partainen,
- Ja siinä maalle nousi,
- Ja huusi: ӊiti, tunnethan
- Sä poikas ainoon, armahan!”
- Mut Sanna nauroi ilkkuen:
- ”En usko kavaloita!
- Mä poikani kai tuntenen,
- Mua pettää älä koita.
- Hän on niin hieno, valkoinen,
- Ei musta noin, ei karvainen!”
- He kahden sitten elelee
- Mökissä matalassa,
- Mut äiti yhä käyskelee
- Rannassa katsomassa,
- Ett’ eikö saavu poikanen
- Tuo hieno, punaposkinen.
- Ja vuodet vieri, vanhuuttaan
- Jo kuoloon Sanna vaipuu
- Ja höpis vielä kuollessaan,
- Äänessä toivo, kaipuu:
- ”Jo kohta, kohta saapuu hän
- Luo äitins hellän, itkevän!”
- Mut pappi lausui, manalaan
- Menneeksi Sannan kuullen:
- ”Näin moni vartoo onneaan,
- Sen etähällä luullen,
- Ja tiedä viel’ ei kuollessaan,
- Kuink’ eli likell’ onneaan.”
Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.