Huokaavat korvet

Huokaavat korvet Runo Karjalalle Kalevalanpäivänä 1921 Kirjoittanut Otto Manninen

Mitä huokaa raskaasti Karjalan kaukokorvet?

Ken tuskan raastamatta sen kuulla voi?

Yön vallat uhkaa, vankuvi vainotorvet,

miss’ ammoin armas, kaikuva kannel soi.

Nyt laulun maassa mielet on alla miekan,

ja missä kukkinut on runo kuoloton,

nyt varjoo kuolema kansan jo kannelniekan. –

Oi kohluja heltymättömän kohtalon!

Sill’ ansainnutko se iskut on ilkivallan,

ett’ ihmisyytt’ ikilauluin se seppelöi,

ett’ aurinkoisena, neljänä mailla hallan

sen hengenvilja virsikäs heilimöi?

Siks onko tuskain maljan se pohjaan juova,

ett’ ainaisen ilon heitti se helkkymään,

siks itse sortuva, että sen loihtu luova

loi aarteen ainokaisen all’ ilman tään?

Jos Suomen surra, jos riemuita suonee aika,

kuin vangituin sävelsoinnuin se ilmi sois,

kuin valjuna, ellei Karjalan kanneltaika

sen sielulle lennon siipiä suonut ois!

Ja kaunnmp’ ihmiskausi kun kerran koittaa,

kun katseen avartaapi sen aamu uus,

kun suuriaan suku ihmisen kunnioittaa,

ei pienin Karjalan he runoruhtinuus.

On toisin tuomios kuin tähän aikaan raakaan;

vaan nyt, oi Karjala, raskas on kahlevyös.

Nyt murhan miekka ja pistin on pantu vaakaan.

Ol’ unta aamusi, totta on turman-yös.

Eik’ auttajaa! On heikko heimosi kunto, –

siks Suomen otsatähden jo vieras vei.

Ei turvaajaa! On turta heimosi tunto,

oman etsikkonsa aikaa se tiennyt ei.

Ja kuurot, kuurot on sorrolle Vienan suiston

maan kansat muut. – Toki kerran ol’ aika kai,

jona syttyä voi sydän puolesta Hellaan muiston

ja säihkymään vapauttajasäilän sai.

Nyt sorjan sorruntaa väkivalta ilkkuu,

vuoks saaliin kamppaillaan, mut ei kauniin muun,

ja ryöstökullat kiehtoen korvaan kiikkuu,

ei Karjalan kannel, virret ei Vienansuun.

Siis yksin kohden kolkkoa kärsimys-yötäs,

sa heimon helmi, armas Karjala, käyt,

vain heimohenkesi hehkuva liekki myötäs,

vain kaukomielesi kalpenemattomat näyt,

syvä sydämessäsi vain väki Väinöläinen,

mi Tuonen yöstäkin syntyjä noutain nous,

sa, joll’ yli-inhimillinen, yksinäinen

on taisto, niin totta kuin joustaa henkesi jous.

Kuin kärsijän ylvään, jonk’ ikituskan ammoin

näki Kaukason kalliot tai Hyrkaanian hyyt,

niin Pohjan korvessa valtaan kaikkien kammoin

sun henkesi syösseet yht’ ovat ylhät syyt:

siks säätty on karsintaan se ja vainoon, vaivaan,

ett’ ylhäisiin sen kuoloton kutsu on,

ett’ yöhön Pohjan se tuonut on tulta taivaan

ja mullan orjasta muovannut inehmon.

Sua sitoo, myös sua, kultaista kultaisempi

iankaikkinen kahle Pohjolan kallioon,

sun rintasi riemu ja polttava tuska, lempi:

maa taattojen maire on kehdosta kalmistoon!

Repi rintaas, kappaleeseen raateli kahteen

väkivalta, mi kotkankouransa syvään lyö.

Mut viel’ ehyt Äänisjärvest’ on Pohjanlahteen

unes suuri – on ennustähtinen ylläsi yö.

Titaani, mut lempein ja hurskain ja herkin heistä,

päin pystyin, korkeampana kohtaloaan –

niin seisot yksin, missä on kohtalos seistä,

niin kärsiä, kestää ol’ arpasi ainiaan.

Ja syyttävästi, synkkänä rintas huokaa,

jot’ ei voi rietas sortaja suostuttaa:

»Emo Maa, pyhä kaikenkatsoja Aurinko, luokaa

en tuskaan katse, ken vääryyttä kärsiä saa!»

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.