Huoneeni ikkunasta

Huoneeni ikkunasta. Kirjoittanut anonyymi

Minulla oli asunto, jonka ikkunasta ei ollut mikään kehuttava näköala. Olihan huoneeni melkein maaperässä ja kartanolle päin. Vastapäätä kohosi viisikerroksinen kivimuuri, joka luonnollisesti pimitti kaikki. Oikealla puolella oli likainen ulkorakennus talleineen y. m. Ainoastaan vasemmalta pääsi vähän valoa pimeään pihaan.

Ja pimeä minun huoneeni oli. Siksipä silmät usein ikkunaan siirtyivät, etsiäksensä valoa.

Ikävä minulla oli, painostava, siliä huoneeni oli niin pieni. Ulkoa etsin väljyyttä. Siksi minä niin tarkoin tulin kartano elämää tarkastelleeksi.

Usein oli siinä lapsia, jotka tappelivat keskenään, kun eivät ahtauden takia sopineet edes sovinnossa leikkimään. Matamit riitelivät ja puivat nyrkkiään toisilleen. Ja mitä hänessä melskaa lie milloinkin ollut.

Eniten kiinnitti vain huomiotani eräs nuori tyttö, joka työskenteli leipomossa tuossa aivan ikkunani kohdalla sen suuren rakennuksen kivijalassa. Tyttö parka! Voi kuinka minun oli häntä sääli.

Vaikka minä olisin kuin varhain noussut, näkyi tuli leipomosta: siellä hän hääri. Ja vaikka minä olisin kuin myöhään mennyt levolle, tuli se vain yhä pilkotti leipomosta, jonka himmeän ikkunan takaa saatoin eroittaa sen saman väsyneen tyttöparan. Ja milloin minä päivällä katsoin, niin ettei häntä olisi työssä näkynyt? Silloin kun hän oli leipiä käsikärryillä myyntipaikkoihin hilaamassa, harvoin muulloin.

Kuinka voipi ihminen kestää tuollaista, vielä noin nuorena? ajattelin usein. Pohjaltaan oli hän kaunis ja vienon näköinen, solakka kuin metsän kukka. Mutta kalpeat oli jo kasvot, poissa nuoruuden raikas verevyys. Niinkuin juuriltansa temmattu kukka, joka päivän paahteessa heti murtuu, niin hän oli.

Mutta minä olen varma siitä, että hänkin oli tyttö, jolla oli tunteensa, unelmansa ja toiveensa. Kuka nuori ei unelmoisi, kuka tyttö ei toiveitten tarhoja rakentaisi?

Kun hän joskus hetkeksi istahti rappuselle, vaipui hänen nuori päänsä niin kummasti kättä vasten. Kun hän välistä, laitettuansa leivät kärryyn, katsahti sinitaivaan korkeuteen, näin minä kaihoisan, kaipaavan kyynelen hänen silmässään.

Varmaan hän vapaudesta unelmoi, sillä orja hän oli. Oliko ehkä orpo, jolta isä ja äiti olivat puutteeseen nääntyneet?... Vapaudesta, niin vapaudesta hän varmaan unelmoi. Milloin tulisi se kaivattu, joka hänet pelastaisi? Milloin saapuisi se reipas nuorukainen, jolle hän itsensä uhraisi? Oi milloin... milloin... Tyttö parka! Sun untesi uskoa ei näy. Sä odotat vuoden ja odotat kaksi – ja käyt yhä kalpeammaksi... Ei sun untesi urhoa näy.

Tai ehkä se saapuu... piankin saapuu. Se on nähnyt sinun seisovan ja taivasta katsovan, tai nähnyt sinun kärryjä työntävän ja pihaan katoavan. Se odottelee sinua, varttoo iltaa, varttoo toisen.

Ja kun siinä joskus sunnuntai-iltana saat hetkisen vapautta, peität sinä arkiset ryysysi pyhäisemmällä puvulla, hiivit ujona ulos. Sinä katsot arasti portilta ohi kulkevia. Ja silloin se kulkee sun untesi urho. Se pysähtyy ja puhuttelee sinua...

Ja sitten sinä viikon leipiä leivot ja unelmissasi hyräilet. Ehkä näetkin häntä, kun kadulla kärriäsi työnnät. Hän tulee ja taaskin sinua puhuttelee.

Öin päivin sinä hänestä uneksit. Hän on ehkä niin kaunis. Kiiltävät kaulukset hänellä voipi olla; keppikin ehkä. Ja niin sievästi hän kai paperossia polttaa...

Sinulla on taaskin hetkinen vapautta, pitkästä aikaa. Sinä hiivit portille, johon hän on luvannut tulla varttomaan. Te olette jo niin hyvät tuttavat, te rakastatte toisianne. Sinä lähdet katsomaan hänen kortteeriansa, kun hän niin kohteliaasti pyytää. Ja siellä hän sinut ensi kerran syliinsä sulkee, suutelee sinua, rakastaa niin tulisesti ja – pettää ja raiskaa sinut...

Ei, ei! Miksi noin julmaa? Saapuu se oikea, jota unelmoit, joka ei sinua koskaan petä. Hän pelastaa sinut. Te rakastatte toisianne, te asutte yhdessä, koti on teillä, joskin rikkaalta vuokrattu. Lapsia on teillä, toki vuokraamattakin. Ja te teette työtä, mutta mies – juopi tienestin ja kurjuus teille kätensä kurottaa... Ei, ei! Miksi tällaista? Mies ei juo. Te teette työtä. Perhe kasvaa. Mutta vuokra on kallis, vaatteet, ruoka, kaikki on kallista. Ja palkka mitättömän pieni. Työtä teette sen ahkerammin, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Niin kauaa raadatte, kunnes voimat raukeavat, ja – kurjuus teille kätensä kurottaa... Voi tyttö parka, kuinka ma säälin sua! Vapaudesta unelmoit ja untesi urhoa vuotat. Mutta koska olet vapaa – milloin sa untesi urhon löydät?

Niin usein tuo kysymys mieleeni hiipi, kun häntä huoneeni ikkunasta katselin.

R. E.

Lähde: Työmies 25.1.1904.