Husun vaari ja Kirppu-Liisa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Husun vaari ja Kirppu-Liisa.

Kirjoittanut Eero Eerola


Husun vaari istui nurkassansa,
hieroi sääriään ja tuimaan puri
piipunvartta vanhaa, äkkiväärää.
Husun vaarin temput, teot määrää
jalan kolotus, tuo hornan tauti,
sitä vaari illoin noitui, suri:
taas on vaivat irti, tuska suuri,
ken sen tarkoin tutki, tiesi juuri,
ett’ on leini paholaisen tuoma,
pirun tuoma, eikä Luojan luoma –
yksin vaari saunassansa pauhaa.
Ei se hiiden leikki suonut rauhaa.
Husun vaari tuskissansa kutsui
Kirppu-Liisan hierojaksi, hyvän,
tunsi vaari tarpeen vallan syvän
sarvet painaa lemmon pakaroihin.
Kirppu-Liisa, jonka kakaroihin
jokainen jo kylässä niin kyltyi,
että vallan vihaväen yltyi
karkoittamaan Liisaa tanhuvilta,
tuli, läähätti ja sarvet soitti.
– On nyt koiran ilma, hiisi nähköön,
liekö Husun vaarin kuolinilta,
vaiko armo vielä hälle koitti –
sarvet, kirveeni nyt totta tehköön...
– vaarissa ois vielä miehen tynkää,
kaitsijata kakaroille kyllin,
itse kun ma pitäjälle rynkään...
vanha pukki, sill’ on kova sisu.
Liisan syämessä nyt puhkes nisu,
mesimakeet sanat suusta juoksi:
«totta parhaani teen vaarin vuoksi,
tiedän tirpalleen ma leinin tavat,
sarvet kiinni imen, hieron lavat...»
Niin sen oli vaarin hyvä olla
Kirppu-Liisan kämmenien alla,
että suoniin syttyi uusi elo:
«Piru olkohon nyt ulkosalla,
ryskää jo kuin hitto ullakolla...
tilaa kahdellekin, tiemmä sen, on täällä...»
Kukot aamun lauloi; kylän päällä
leijaili kuin pilan ilopilvi:
– Kirppu-Liisalla on säärten rohto,
mitäs siinä... kakaroille johto
taas on paras Husun vaarin sauva...
– Ette siinä laula liian kauvan,
loppuu kyllä nalkutus ja nilvi –
Meni Husun vaari rovastihin...
kera Kirppu-Liisan naimisihin –
elo omiaan ei suotta velo.


Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.