Huuto-Mikko

Huuto-Mikko. Kirjoittanut Aapo Lyytinen

Hiljaa huuto-Mikko häärii

Pirtin karsinaisessa,

Risutukkosia käärii,

Polttaa niitä uunissa.

Ahkerana puuhailevan

Nähdään hänet aina vaan,

Usein kuullaan rukoilevan

Illoin maatapannessaan:

”Siunaa, Herra, Suomeamme,

Armast’ auta kansaa sen,

Ettei kallis isänmaamme

Joutuis onnetuutehen.

Sitte myös minulle anna

Rauhallinen viime yö,

Kun on aikain maatapanna,

Päättyneenä päivätyö.”

Mierolla hän syntyn’ oli,

Kylän teitä tallannut;

Rengin töissä reutoeli

Siks, kun oli varttunut.

Korven raivas’ asuinmaaksi –

Siitä viljan väänteli,

Siinä taimia teriksi

Kansallensa kasvatti.

Sota sorti naapureita,

Suomen eestä taisteltiin.

Mikko kylänmiesten kera

Riensi vastaan vainoojii.

Sodan maasta suistettua

Jääneet palas’ kotihin.

Ryysyisenä, arpisena,

Saapui mailleen Mikkokin.

Ruoho täytti viljapellot,

Tuuli tunki seinihin. –

Tuoni tempas’ toivon taimet,

Kuolo kaatoi kumppanin.

Syksyn tullen harmaa halla

Viljankin vei viimeisen. –

Mikko ijän painon alla

Siirtyi kylän suojillen. –

Valkopäinen, koukkuselkä,

Ryppykasvoin vakavin,

Voimaton jo työhön, vielä

Toimii aina kuitenkin.

Tarkastaakseen aamun koita

Aikaisin jo nousee hän.

Katsahdellen taivon rantaa

Käypi myöhään levollen.

”Siunaa, Herra, Suomeamme,

Armast’ auta kansaa sen!”

Kuiskii äänin värisevin,

Sitte uupuu unehen.

Niin hän nukkuu rauhallisna

Huutolaisen vuoteellaan,

Kun ei enään huolimista

Muut’ oo hällä vanhoillaan.

Sampoinen.

Lähde: Säveliä: Hämeestä ja muualta. 1885. Hj. Hagelberg, Tampere.