Hyljätty Runotar

Wikiaineistosta
Hyljätty Runotar

Kirjoittanut Ragnar Rusko


Hän saapui mun luokseni –
mistä lie tullut,
toi tullessaan muistojen myrskyt.
Oli haihtuneet kauas
jo haaveet hullut
ja tyyntyneet muinaiset tyrskyt.
– Mä tulin, et vuottanut? hymyssä suin
hän virkkaa, vaan tuskaa mä silmistä luin.
– Oi, myöhään sä saavut,
jo unhotin ammoin
sun sinistes silmies hurman,
nyt katson armaita huulias kammoin
kuin hohtais ne kuumetta surman.
Olit ennen sä riemuni, onneni mun,
nyt on kauan jo laskenut tähtesi sun.
Kun elämä viel’ oli
umpuna vainen,
sä lieteni ääressä häärit.
Oli armainta mulle
hymysi, nainen,
kun kehtohon pienoista käärit.
Vaan sitten – ken uskonut ois! –
sinä kaikkosit lieteni äärestä pois!
Sua etsin ma tuskassa
riutuvan rinnan,
sun nimeäs huusin mä illoin.
Kuin kuumeessa kuljin
ja maksoin hinnan,
jos lempeä sain minä milloin.
Olin kuolla, ja lohtua saanut ma en,
olin hukkunut silmies sinehen.
Olin kauan kuin syämmeni
sammunut oisi
ja kuolema iskenyt kukkaan.
Oli öisin kuin tuska
rinnassa soisi –
kuin vierisi elämä hukkaan.
Oli kauhuni hämärän kammoa vain,
elon pilkettä yksilötunteista hain.
Ah, Runotar, lempoko
nyt sinut saikaan
taas pilaamaan uutterat yöni,
et milloinkaan tullut ois
huonompaan aikaan –
kun kesken on kaikki mun työni.
Sun tähtes’ nyt aikaa en tuhlata voi,
kun joukkojen laulu jo ilmassa soi!
Sa kuuletko laulua,
kuuletko – uutta
työn laulua remmit ne soittaa!
Ne kertovat luokan
tulevaisuutta,
mi muinaiset valtansa voittaa.
Työn riemussa toinen sai lempeni mun,
se on nainen työn sekä taistelun.
Löi hetki. Kun taistohon
riensimme innoin,
hän aseen mun käteeni antoi
ja barrikaadeilla
verisin rinnoin
hän punaista lippua kantoi.
Hän, nainenpa viittasi ain’ eteenpäin,
jos milloin mä uuvuin ja jälkehen jäin.
Nyt hetkellä ankaran
rakennustyömme
hän viipyy mun luonani tovin.
Työn lomassa kokoon
me riimejä lyömme,
ei meitä ne viivytä kovin.
Näin vaikka on portilla elämän syys,
työn pohjalla jatkuvi ystävyys.
Siis, entinen Runotar,
erosi tiemme,
ei huoli nyt menneitä muistaa:
nyt tärkein on kuinka
me kilpailun viemme,
kuink’ kommuunin rakennus luistaa.
Siis terve, ja unohda minut sa pois,
kuin konsaan en kumppanis’ ollut ma ois!

1930


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.