Ihmiselle ja ihmisestä
Ulkoasu
Ihmiselle ja ihmisestä. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
1.
[muokkaa]- Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi,
- soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.
- Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin
- makasin maassa ja haavani hoitelin yksin.
- Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan,
- lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. –
- Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit,
- haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.
- Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla,
- Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.
- Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa,
- kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.
- Pistä, – jo taittuu peitsesi hiottu kärki
- graniittivuortani vastaan. – Sen mitä särki
- maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus,
- kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.
- Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri,
- tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.
2.
[muokkaa]- Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta
- pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.
- Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa,
- pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.
- Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä,
- pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.
- Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa,
- pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.
- Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa
- ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.
- Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin,
- katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.
- Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin
- elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.
Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.