Siirry sisältöön

Ihmisen Kahtalainen muoto

Wikiaineistosta
Ihmisen Kahtalainen muoto *).

Kirjoittanut Jaakko Heickell


”Luonto laulaian tekeepi,
ite luonto ilmottaapi
runoialle rohkealle
mitä veisuunsa vetääpi,
sovittaapi soittohonsa”.
Turun Viikko-Sanomista, 1821, N:o 2.

Koska Isä ihmeeltävä,
kaiken taivasten takoja,
suuri Luoja luomisensa
aikaa lähti lähestymään,
päätti valon valaisemaan,
kirkkauden kiiltämähän,
siahan pitkän pimiän,
aian muodon muattoman;
kosk’ ei kuultu kuuluvata,
nähty sillmään näkyvätä,
eli lienee liikkuvaisten
vielä ainetta avattu
synkän piirin syvyydestä;
heti kirkkahin kipinä
kaikkivallan katsannosta
anto valon Auringolle
kuulle, tähdeille kuvansa,
liikentönsä liikkumahan,
luonnot, lakinsa lujimmat,
perustukset, peitettynä
yli kaiken ymmärryksen;
joiden sekahan selitti,
saatti voimalla sanansa,
aivan tyyni tyhiästä,
ilman työtä työlähintä,
hellmastansa heilumahan
tasasesti taivaan alle,
maansa, josa matelemma
leviänä leuhotamma;
jonka korkia komeili,
viheriöitti viisahasti,
verrhoilla verrattomilla;
kukki nurmet kullaisiksi
huulistansa hunajalla.
Mettät määräsi mehuia
kasvamahan kallihia;
virrat juoksemaan viritti,
lakkaamatta laulamahan
kunniansa kuhinalla
läpi mettäin mehuisten,
joiden oksisa omenat
kuvailevat kukkain kansa
virran kirkkaan vilkkehesä.
Kylvi ylenkylläisesti
kaiken piirin kasvamahan
hengen, ruumiin hekumia,
tulevillensa tuhansin,
aian kansa aivotuille.
Siunais’ vedet siemenellä
kalat virkut kasvattamaan.
Määräis’ linnut livertämään
puiden latvohin lateli
kukkuloilla kukertamaan
ylistystä yhden Luojan,
matavaisille manaten.
Veden kalvon kaunisteli
pulskioilla puriehilla;
lugun lukemattomimman
heilumahan hengellistä,
joille Jouhtenen asetti,
kunnioitti kuningaaksi
silkkisillä siivillänsä
puriehtimaan pulskiasti
vuoron aaltoien alati,
toisen halki hahdellansa
taivaan pilvet piirtämähän.
Kuttu vihdoin kunniansa
karjan luodun kaunihimman
ensi kerran einehelle
lavialle laitumelle,
josa hymähti, hyväinen,
tekoiansa tervehytti
sulo mielen suosiolla.
Näiden kaikkein kallihitten
herraksi viimein herätti,
hankki luotoin haltiaksi
tomun maasta tomisevan,
mustan mullan kelvottoman,
josta ihmisen ihanan
teki viisas virrhettömän,
kallihimman kauneutta
nosti tomusta totinen,
kuvallansa kunnioitti,
tuki, tunnoilla pyhillä
huvitusten huomioilla,
isännäksi illman alle,
kaiken vallan kataiaksi:
Tien osotti oivallisen
ijankaikkiseen ilohon,
vallan vahvat varoitukset
anto luonnolle alati
väärät keinot välttämähän.
Olispa soitella sopinut,
matkustella maata merta
tämän kyllä täydellisen
onnellisimman olennon,
luoian luotujen seasa;
Mutta kaatuisi katala,
hankki tiensä harhailemaan,
muutti kunnian kuvansa
kahden muodon mukaiseksi:
Yksi silian Siveyden,
kuuluvainen kunnialla,
toinen riidan Riettauden,
perin pohjin peljättävä.
Taidatta poiat poloset
lukiani luimistella,
mentyni isohon merehen
avaroitten aaltoin päälle
sukeltamaan suomen kielen;
luulla hahteni hajalleen
kovat myrskyt kolkuttavan?
Tuot’ en tienne tutkistella
eli vaaraani varoa;
luotan kuitenki luiasti
ettei kovin kolahtane,
jos mä kaadunki katala
laudan päältä laattialle;
Sen vaan vakana pitänen
ett’ on luonnolta luvattu,
rintaan pantu riimajalle
puhua tunnon puhetta,
kaarttamatta karvautta;
Siis mä aineeni alotan
puhtahasti puhumahan
ensin siitä Siviästä,
jok’ on maailman makea
herkku kaikkein hengellisten,
pyytää pyrkiä takaisin
ensi kunnian kuvahan,
niinkuin Matti pohjan maalla
muuan kauvan muistettava.
Mik’ on mieluumpi hekuma
kaunihimpi kattannolle,
kuin se lapsi laadullinen,
joka kuulee kuritusta,
noudattaapi nopiasti
isänsä äänen ilolla,
syleileepi äitin sylin
saamaan hyviä sanoia,
oijennusta onkimahan,
nijnkuin mettinen mehua
päivän koittaisa kokeepi?
Tämä kasvaa kaunihisti
kukoistuu kuin kedon kukka
onnen pyhäsä opisa
tahdon jälkeen taivahasta;
Siveyden silian keinon
tutkii tunnoilla pyhillä;
joista siemenet sisäänsä,
povehensa poimiskelee,
kokoo varoiks’ vanhan päivän,
joilla tiensä tikkaileepi
merkitteepi meren aallot,
ettei eksysi elonsa
vaelluksen vaivain alla.
Näillä taivaan tavaroilla,
mieheks’ täydeks’ mieltyneenä,
matkustaapi maailmahan,
ottaa sian omituisen,
jonka aiko ajan tullen
määräis’ luoia luodullensa.
Täsä pyytääpi pysyä
virrhetöinnä virasansa,
säädysänsä särkymättä
ilman mielen miettimättä,
jos on vertainen vedetty,
korkeimmalle korotettu.
Antaa kullekki arvonsa,
kunnioittaa kuningasta
Esivaltoa varieleepi,
ettei kavala kateus
pääsis’ laittaan lakejamme,
järsimähän järiestystä,
joiden turvisa tuhannet,
tyvenesä tytyväiset,
askareensa ahnehtivat.
Hän on aina auttavainen,
turva vaka tutuillensa,
rientää, mielen rikkomatta,
ohiaan sitä onnetoinda,
joka vaarahan vaelsi,
tuli vaivaan, vahinkohon:
Orvot otti turvihinsa’,
heikot helmaansa kokoili,
eksyväiset elon tieltä
pyyti pyörryttää takaisin,
tuki lesket turvattomat,
pyhki pienitten pisarat,
jälkeen voiman ja varansa,
ilman palkkaa parempata,
kuuluisampaa kunniata,
kuin se totinen todistus
rinnasansa riemullinen,
jota ej ostolla oteta,
tartuteta tavaroilla,
eikä voita valta voima
sodan kauheimmat kapinat;
vaan on lahja laupeuden,
tunnon puhtaan tuntomerkki,
jota siivo ja siviä
kantaa aina kalliimpana,
niinkuin turvaa tunnollisten
vaivain allaki vakaista.
Sillä sodat sovittelee
ilman veren vuodatusta
viholliset viskaileepi
häijyt kaikki häpiähän:
sillä riidat silittelee,
salat vainot sammuttaapi
puolisoittenki povesa;
syystä lapset sytyttääpi
koriaamahan kotihinsa
vanhempia, vanhan päivän:
Sillä viisas virittääpi
kaikki keinot kaunihiksi,
ahkeraasti autteleepi
leivän maasa levenemään,
että kukin kunnialla
jakais’ ravinnon jalosti
perehelleen pelkäämättä
oman pöydän partahalla:
Sillä ottaa Oikeuden
suloisesti suojahansa,
pyytää sitä pystömmäksi,
vaikka puskat puhaltavat,
tuulet myrskyt tuiskuavat;
sillä kuitenki kurittaa,
vaikka vielä vaikiasti,
vääntää niskat väkivallan,
ettei konnuus kokonansa
maata valtis variohonsa,
ihmisiä illman alla
pahaan tyyni paaduttaisi,
tukehuttais’ kaiken tunnon,
nijnkuin näyttää nähtävästi
usein kyllä uhkaukset:
Sillä taivaan tavaralla,
kirkkahalla kilvellänsä,
sotii vastaan sokeutta,
joka pyytää pyörytellä,
sekavaksi seulostella,
uskon opin oivallisen,
turvan, ainoan tukehen
tiellä murhen mustemmanki;
jonka anto armahtaja
makiaksi mammonaksi
selvillänsä sekoitella
siihen kannuun katkerahan,
jonka harvat hakematta
välttää tiensä tienohilla,
matkustellen mailmasa:
Sillä elon ehdon puolen
vaivain alla vaipuneena,
iloisesti ihantelee
kuolon kourille koville,
jotka peltto pehmeiksi,
kadotteli karvauden,
miehuudella miellytteli,
ettei hirmu hirviänä
kykenekkään kynsillänsä
haudan puoleen hammastella,
koska lähtö läheneepi
tielle vijmeiseen tilihin,
taivaan lainoia takaisin
riennättämään rikkomatta:
Silloin siunaten meneepi,
tyvenesti tytyväinen,
siihen komeaan kotihin,
jos’ ej kuulu kuolemata
saastaisia sanomia;
jättää vielä jälki muiston,
sanoman satoien vuotten,
ittestänsä ihmisille,
kunnialla kuuluvaisen;
joka joskus nestyttääpi,
vesan maailmaan vetääpi
kaunihisti kasvamahan
saman herkkuiset hedelmät,
siveyden siivo touvot,
valon neitoset nepaimet
maajahimmat maailmalle.
Tuli vuoro turjalahan,
alas mäkehen asia,
hakemahan haikiasti
jos mä tohtisin tomusta
nostaa kuvan kuriemmanki,
tutun usein tuvillamme,
siitä rinnan Riettahasta,
jolla keuhkot kestänevät,
ilman poltetta povesa,
vaikka kerran kellillensä
nurin narin nutkistaisi
koko maamme kohdastansa,
piirit taivahan pilaisi.
On jo ennen oppineilta
vanhoilta vakana pidetty,
että harvoin havaittanee
omenata’ oivallista
siitä puusta pudonnehen,
jota ei vesitty vesana,
lannoitettu laihempana.
Sama laatu lapsukaisten
pienten holhojan pitäisi
tuta kyllä tunnollisten
tarpeheksi tavallisten
edes muuta elävätä,
kalliin vesan kasvattaisa,
jota ei aivottu ajaksi,
pantu maata pahentamaan.
Mutta näkyy nähtävästi
usein kyllä kylmennehen
vaarin pito pienemmästä,
että kasvaa kattomatta
kukoistuu ilman kuria
korvan tasalle, tavoitta:
siitä vesasta venyypi
niitä näitä niskureita
kummastellen kuultavia,
kamaloita kattannolle.
Mikä irrvistää isälle
puolen sanan puhuttua;
Mikä suunnatoin sikiä
äritseepi äitillensä.
Ei se vältä vähintäkään
eikä häijy hämmästytä.
Nyt ei aika enään anna
eikä huoli herättele
kuulemahan kuritusta
opetusta ollenkahan;
mutta pyytää pystömmäksi
illkiöillä illvehillä,
maisteleepi makiasti
viinaa aina viljemmältä.
Kortit näyttää komeasti
helpon keinon keksimähän
mitä miehet mieluhusti,
ahnehesti ansaittua,
punaisihin pullistavat
vanhan päivänsä varaksi.
Näillä hirviä himoilla
Lähtee matkaan mailmasa,
viepi myrkyn myötähänsä
sydämmehen syttynehen,
kateuden kainaloisa;
joilla rietas rintavana,
pauhulla kuin paha myrsky,
kattoo ylen kansa veliet,
vertahaistaan ei havaitte
Luojan luotujen seasa.
Tapaa virheet taivahalla,
Luojan töisä tönkyröitä,
joita paatunut paremmin
asetella arveleepi.
Ovat kummat kuuluvisa
sitten jutut julkisemmat,
laulut, lorut, lakkaamatta,
ettei kelpaa Esivallan,
Kuningasten kuuluisimmat
teot tälle teikarille.
Mutta murtelee lakia,
järsii vasten järjestystä
aina töillä törkiöillä,
kirotulla kielellänsä.
Se on ilo ilkiällä
halu hartahin palava,
kunniasta kukistella
turvattomia tuhansin:
Ottaa leivän orvoltaki,
vaikka vielä viimmesenki
palan suusta palottaapi,
kalut rahat kapistelee
aivan tyyni tyhiäksi,
misä kynnet kykeneepi
toisen omahan tokasta.
Hän on kaupoisa kavala,
asioisa aina viekas,
vannoo joka valehelle
todeks’ niitä toivottaisa,
kattoo silmillä katehen
läpi poven lähimmäistä;
joka on ottansa hiellä
työllä taidolla tavannut
atriansa ansaitella,
sitä pyytää pyörytellä,
ahdistella ansohinsa,
että kerran kerskaellen
valmistelleensä vahingon
saisi ilkiä iloita.
Se on aina riidanalku,
kapinoitten kantelia,
loka lähdet loppumatoin,
sekä maalla mantereesa,
että mentyä merelle;
kylvää kekäleet kytövät,
salat myrkyt saastuttaapi,
sekä poveen puolisoitten,
että yli ystävitten;
makeuden maailmasa
turmeleepi tuhansilta;
nostaa kynsimään kylisä,
kapinoimaan kaupungeisa
lapset vasten vanhempia;
sukulaiset suututtaapi,
herjaamahan heimolaiset,
rannit keskensä raiuhun;
josta leves leivän puutet,
nousi nälkä näännyttävä,
maahan karttu kato vuodet;
alko kummemmat asiat
rannein miehet ranttehelta
kääntään käräiä talohon,
josa luetaan lakia,
miesten mukaan mietitähän,
seulotahan selvillensä
kaikki riidat kannallehen,
ettet polttane povesa
puna nahka pullistellen,
eli naudat navetoilla,
talleisa isot travarit,
kiiruhtane kiirehesti
koti pahnoille palaita.
Näin on rietas riidan alku,
juuri kaiken katkeruuden,
joka kohtaapi kovasti
ihmisiä ilman alla,
sekä hopea hoveisa,
majoisaki mataloisa;
Eikä heitä heria henki
illkiöitä illvehiä
kylvämästä kyllitellen
tiensä varrelle tikaten,
pitämästä pilkan alla
tunnon, uskon, tuntomerkit,
pyhän opin oivallisen,
ennen kuin saapi sanoman,
näkee silmän nähtävästi,
ett’ on miehen mitta täynnä,
kouko rinnustaa kovasti
vikatteella viiltämähän,
leikkaan poikki poltto puuta,
jok’ ei kasvanut kamala
viheriöinyt vihdonkahan,
mutta häijysti häväisi
Luojan töitä törkiöiksi
jätti palion pahennusta,
mehun saastutti sapella.
Silloin vasta sillmäileepi
vaaraa, johonka vaelsi,
tuntee myrkyn turmelevan
kiro-haamunsa haialle;
josta parkuu pahnallansa,
huutaa siihen huojennusta
opettajan oikasehen,
jota vimmasaan vihasi,
vaino ennen vannomalla.
Nyt sen täytyy poijes täältä
toivotoinna tuolle puolen
haudan haikian sumua,
josta hirmu hirvittääpi
aivan pilkko-pimiästä:
eikä jätä jälkehensä
muuta muistoa nimensä
paitti sanaa synkeintä
sananlaskuin sanottua:
”Kallas vainaja kavala
perittynä – – tä”.

J[aakko]. H[eickell].

*) Muualta saatu.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1830, 19. kesäkuuta s. 2–4, 26. kesäkuuta s. 3–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 28.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.