Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta: IV. Maanviljelys
| III. Tulen käyttäminen. Ruoan valmistuminen | IV. Maanviljelys. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta Kirjoittanut anonyymi |
V. Karjan hoito |
On otaksuttava, että senlaisissa seuduissa, joissa kasvullisuus on ollut niukka ja joissa hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä y. m. ei ole voitu saada joka vuoden aika, on vähitellen herännyt huoli huomispäivästä kauvan ennenkuin ihmiset ajattelevatkaan oikeata maanviljelystä, saattanut keräämään varastoon vissejä, säilytettäväksi sopivia kasviksia, kuten eläinkunnassakin tapahtuu, jossa orava, rotat y. m. ahkerasti ”kokoovat latoihin”. Ja tämä ensimmäinen huoli on sittemmin johtunut kokeesta kokeesen kasvien viljelemisen suhteen. Että jotkut kivikauden kansat ovat viljelleet ja vielä viljelevät maata, se tiedetään. Niinä aikaisina kehitys-kausina, joista nyt puhumme, ei todenmukaisesti maanviljelys ole alkanut luonnon enemmin suosimissa seuduissa – joissa se oli verrattain tarpeetonta – ei myöskään noissa kylmissä seuduissa, joissa metsästys ja kalastus kauvan pysyivät pää-elinkeinona, vaan niissä tienoissa, joissa luonto antoi vähemmän ravinto aineita ja samalla näytti niitä voitavan saada runsaammin maata viljelemällä.
Senlaisissa seuduissa, joissa ihminen on elänyt palmuista, bananeista, leipäpuusta ynnä muista senlaisista, ei hän helposti ole tullut ajattelemaan että voisi hankkia itselleen enemmän viljelyksellä, sillä luonto itse pitää huolta niiden uudelleen kasvamisesta. Mutta sitä vastoin huomattiin toisissa seuduissa että jotkut kasvit – nuo yksivuotiset – eivät kasvaneet uudestaan jollei siemen niistä ollut pudonnut maahan, ja tästä voi päättää, että ihmiset, metsästäjinäkin ympäri kulkien, ovat huomanneet hyödylliseksi kylvää maahan pian kasvavia ruohoja, siten enentääkseen ruokavarojansa. Mutta nämät vanhimmat vainiot jäivät oman onnensa nojaan, kun taas viljan korjuun jälkeen matkustettiin eteenpäin. Ei mitään varsinainen työ sitonut vielä ihmistä maapalstaan; se oli vasta vaivan näkö sen viljelemisessä ynnä epävarmuus ravinnon suhteen, jota muualta piti tuoda, joka sille antoi semmoisen arvon, että jotkut asettuivat asumaan näiden raivattiin peltosarkojen ääreen.
Meidän viljalajimme ovat alkuperäisesti ruohokasveja, joita viljelys on jalostuttanut, kuten on tapahtunut myös juurikasvien, vihantien, hedelmien y. m. kanssa. Mitä viljalajia ensiksi on viljelty, on nyt mahdoton sanoa, vallankin kuin se on ollut aivan erilainen eri paikoilla. Tuo paksutähkäinen ja nopeasti kasvava maissi on varmaan aikaiseen houkutellut viljelijää Amerikassa; sama on ollut laita durrhan kanssa, joka on Afrikan varsinainen viljalaji. Toisissa seuduissa ovat luonnon suhteet todenmukaisesti tehneet riisin ensimmäiseksi siemeneksi. Hirssi on lämpimämpien maiden ja lauhkeiden vyöhykkeiden viljalajien välinä. Näissä on ohra vanhimpia viljalajia; vehnä samoin; molemmat löytyivät sillä europalaisella kivikauden kansalla, joka rakensi asumuksensa järven pohjaan lyödyille paaluille Sveitsissä. Kaura ja ruis sitä vastoin ilmaantuvat myöhemmin. Herneitä käytettiin jo kivikautena; tammen ja pyökin terhot olivat myöskin näinä aikoina tärkeä ravinto-aine; ja nämä puut pidettiin kauvan pyhinä niissä maissa, joissa ne kasvoivat; samoin kuin taateli- ja kokospalmut lämpimissä maissa, joissa jotkut kansat pitävät kokospalmun vahingoittamisen yhtä suurena rikoksena, kuin jos murhaisi äitinsä.
Samat aseet, joita ihminen ensiksi täytti taistelussa ja metsästyksessä, nim. keppi ja kivi, olivat myöskin ensimmäiset, joita hän käytti auraksi ja myllyksi. Ei ainoastaan pähkinäin kuoria vaan myöskin kovia jyvän-siemeniä voitiin musertaa rikki kahden kiven välissä. Niin oli alku tehty siihen tarvekaluun, joka yhdeltä puolen kehittyi vasaraksi, moukariksi ja kirveeksi ja toiselta puolen mortteliksi ja myllyksi. Kun sittemmin alimmainen suurempi kivi koverrettiin oli käsikivi jo parannettu. Tämä tapahtui vielä enemmän sen kautta että toiseen kiveen kaivettiin reikä, johon pistettiin varsi, jolla helpommin voitiin kiveä pyörittää; ja vihdoin tultiin, jo kivikaudelta, senlaisiin käsi-kiviin, joissa oli kaksi ympyriäistä litteätä kiveä, joista ylimmäistä pyöritettiin alimmaisen päällä tangolla, jonka alapää pistettiin päällisemmässä kivessä olemaan reikään ja yläpää kiinnitettiin johonkin paikkaan.
Keppi, tuo ase, joka yhdeltäpuolen kehittyi kirveen ja keihään varreksi, kehittyi toiselta puolen lapioksi, auraksi, vivuksi j. n. e. Lapiona oli sitä käytetty – usein siihen kiinnitetyllä raakun kuorella – juuria kaivettaessa; aurana käytettiin sitä muodostamaan maahan niitä reikiä ja vakoja, joihin siemen aiottiin kylvää. Ja taivutetusta puun palasesta, johon kivi oli kiinni sidottu, tuli kuokka, jolla kovempi maa ennen kylvää voitiin tehdä kuohkeaksi. Tämä kuokka parannettiin sitte vähitellen, kunnes nykyajan aura oli valmis.
Luultavasti oli jo sangen varhain joku työn-jako voimassa, niin että pääasiallisesti vaimot – niinkuin vielä asian laita on monessa villissä kansassa – keräsivät ruokavaroja kasvikunnasta, jauhoivat jyvät ja kuokkivat pellon, kun taas miehet valitsivat itselleen nuo vaarallisemmat, mutta hupaisemmat toimet, metsästyksen ja kalastuksen. Siten kehittivät he sekä ruumiinsa että sielunsa voimia toiseen suuntaan kuin vaimot. Tämä työnjako on kumminkin sangen eri ajoilla tullut käytäntöön myös ihmiskunnan lapsuudessaan; korkeassa pohjolassa esim. jossa ravintoa kasvikunnasta saatiin niukalta, mekastivat vaimot yhdessä miesten kanssa ja ripustivat siksi aikaa pienet lapsensa, joita eivät olleet tappaneet, puihin ja panivat pienen palan ydintä heidän suuhunsa. Mutta kaikkialla, missä suhteet sen ovat myöntäneet, ovat vaimot saaneet ne toimet, jotka ovat antaneet heille tilaisuuden jäädä lapsiensa luo, kun taas miehet valitsivat ne toimet, jotka tarjoisi heille enemmän vaihtelevaisuutta ja antoi heille aihetta näyttää voimaa ja rohkeutta ja siten saavuttaa enemmän arvoa toisiltaan.
Koska miehet hankkivat saalista, tuli se enimmäksi heidän osaksensakin, ja vaimot saivat tyytyä jäännöksiin tahi senlaisiin pieniin eläviin, joita itse voivat pyytää. Tuo kova eläin-kunnasta saatavan ravinnon tarve ja erittäinkin tuo nautinto, jota lämmin veri valmisti ihmisille, johti ihmis-syöntiin, ja tämä kesti vielä sittenkin kuin runsasta ravintoa toisella tavalla voitiin saada eläin-kunnasta. Sillä ihmis-syömiseen yhtyi jo aikaiseen vissejä uskonnollisia käsitteitä; uhrattiin jumalille lihaa ja verta, erittäinkin vihollisten, ja luultiin siten valmistavansa heille suurimman nautinnon. Myöskin luuloiteltiin että juomalla jonkun eläimen eli ihmisen verta ja syömällä heidän sydämmiä saataisiin osa eläimen eli ihmisen voimasta, rohkeudesta j. n. e. Tämä ikivanha katsanto-tapa elää vielä monen pakanallisen kansan tavoissa, ja vieläpä on tahdottu johtaa yhtä kristillisen kirkon sakramenttia tällaisesta alusta.