Ihmisrakkauden hedelmiä
| Ihmisrakkauden hedelmiä. Kuvaus todellisuudesta. Kirjoittanut Amanda Kerfstedt |
Eräässä Smoolannin mitä hedelmättömimmistä maaseuduista minä tärisevillä talonpoikais-rattailla ajaa jyskytin isolta maantieltä poikkeevaa sivutietä pitkin. Joskus minä tosin kuljin jonkun kuivan metsikön läpitse, mutta enimmäkseen oli tien syrjillä vyörykivi-aitoja, joihin kivet olivat koottuja pienistä pellontilkuista, joissa isot kivikasat ilmoittivat, että joka kyntämällä oli tullut yhä uusia kiviä näkyviin. Mutta siitä huolimatta oli jok’ainoata viljeltäväksi sopivaa maanpalasta raivattu ja viheliäisinä lainehtivat kauralaihot nyt tuulessa. Yleinen käsitykseni noita alituisia kiviä nähdessäni oli kuitenkin se, että täällä tarvittiin paljon työtä, ponnistusta ja kestäväisyyttä, ja että palkka siitä kaikesta kuitenkin oli vähäinen.
Minulla oli aikomus käydä erästä ystävääni tervehtimässä, joka oli naituna tässä seudussa, jossa minäkin olin viettänyt nuoruuteni ajat; mutta koska minä pelkäsin että hänen miehensä, joka oli lukkari, ei mielellään antaisi ainoata hevostaan, niin minä en ollut hänelle ilmoittanut minä päivänä minä aioin tulla, vaan ajoin ennemmin kyytillä. Sitä tehden minulla myös oli pieni sivutarkoitus. Minun teki näet mieli käydä yksin katsomassa näitä minulle rakkaita paikkoja, ja löytyipä siellä täällä mökkejä, joissa vielä asui ystäviä entisistä ajoista.
Ensin minä siis pysähdyin Kivitorpalle. Moniaita vuosia takaperin minä olin ollut mukana, kun torppari vietti häitään kauniin Hannan kanssa. Minä tiesin heidän olevan uutteroita ihmisiä enkä sentähden epäillyt, että he vieläkin asuivat pienessä töllissään.
Oikein, siellä he vielä olivat, mutta tupa oli sitä paitse vielä täynnä lapsiakin. Ho istuivat juur’ikään päivällistä syöden ja ruoaksi heillä oli papuvelliä; torppari söi kivivadista, vanhin poika syvältä talrikilta, molemmat tytöt mataloilta talrikeilta ja Hanna itse teevadista. Tämä oli minusta merkillistä. Mutta ruskeaksi maalatun pöydän ympärillä he kaikki hyvässä järjestyksessä istuivat, se näytti perheelliseltä ja perheenisästä minä sain sen käsityksen, että hänen nojassaan he kaikki elivät. Laattialla juoksenteli avojaloin pikkunen paksu poikalöllerö, jonka suuhun se, jota hän sattui lähestymään, aina väliin pisti lusikallisen papuvelliä. Poika näytti olevan erinomaisen hyvällä tuulella, kun hän tuossa pyöri ja kierteli ikäänkuin lankakerä.
Mutta sängyssä makasi noin kahdentoista vuotias kalpea tyttö, sininen kehä isojen silmiensä ympärillä, jotka kummastuksella minua katselivat. Siinä hän makasi niin siistinä ja valkoisena, ja Hanna, jonka kauneutta ei raskas työ eikä öitten valvomiset olleet voineet hävittää, sanoi ei voivansa muuta hänelle tehdä kuin pitää häntä siistinä ja puhtaana.
”Aamulla hän sanoi olevan turhaa koettaa nyt enää etsiä hänelle apua, vaan rukoilla Jumalaa että hän pian saisi kuolla”, kertoi äiti.
Kummallista kärsiväisyyttä lapsella!
”Nyt häntä ei enää saa syömäänkään”, jatkoi äiti, ”hänellä ei ole muuta huvitusta kuin odottaa että aurinko rupeaisi paistamaan, koska neiti Skans silloin aina hetkeksi päivällisen jälkeen tulee kantamaan häntä ulos myllyn vieressä olevalle metsätöyrylle”.
”Onko sinne pitkäkin?”
”On sinne hyvä kappale matkaa. Hän käärii tytön hyvin peiton sisään ja sitte sitä lähdetään. Eikä tämä paljo painakaan, hän on niin laihaksi mennyt”.
”Onko hauska maata metsässä?” kysyin minä.
Iloinen hymyily kirkastutti tytön laihoja kasvoja.
”On kyllä, ja sitte neiti kertoo tarinoitakin”.
Kivitorpalta minä ajoin vähän matkaa Veräjätuvalle, jossa tiesin vanhan tuttavan asuvan. Mitään veräjää siellä ei kuitenkaan enää ollut. Mäen alle oli tehty uusi tie, tuvanympärille oli kasvanut viidakkoa, jotta sitä ei enää tielle näkynytkään, mutta minä aloin astua pientä metsäpolkua ja saavuin pian perille.
Tuvassa makasi vanha Maija, tavallisuuttaan vuoteen omana, käsivarret ja jalat luuvalosta aivan vääränä, kärsien yöt päivät kovaa kolotusta, mutta kuitenkin hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa olivat lempeän näköiset.
Toinen vanha vaimo tepasteli tuvassa hääräten. Häntä kutsuttiin yleisesti mummoksi ja joka päivä hän kävi täällä katsomassa; muutoin Maija tavallisesti oli aivan yksin.
”Kipeänä ollessansa ihminen on ihan kuin lapsi”, kertoi hän. ”Voisitteko uskoa, että minä maatessani tässä oikein surin, kun ei kukaan Reetan päivänä minua muistanut – tulihan heitä kuitenkin toisena päivänä usealta taholta – ei kukaan muu kuin neiti Skans muistanut tulla oikeana päivänä. Mutta häneltäpä minä sain valkoisen nutun, jotta väliin yrittäisin istua vähän pystyssä, saadakseni yöllä paremmin unta. Sillä kun muut menevät maata, niin silloinpa minä vasta olen oikein hereilläni. Talvella minun tautini oli niin kovaa, että oikein tässä olisi ollut kuolema edessä, jos ei neiti Skans aina iltasilla olisi tullut panemaan minuun lämmittäviä vesikääreitä. Sillä vaikka ilma olisi ollut kuinka kovaa, niin hänpä vaan tuli, ja aina siitä oli vähän helpoitusta.
Metsäpolulta maantielle tullessani tuli minun vastaani joukko lapsia. Minä yritin päästä heidän kanssansa puheisin, mutta heidän näkyi olevan kiire päästä minusta erilleen.
”Niinkö teillä on kiire?” kysyin minä.
”Niin, meidän täytyy mennä kotia päivällistä syömään”, vastasi hätäisesti eräs pieni tyttö; ”jälkeen puolenpäivän neiti on kutsunut meitä metsään kahville. Silloin me saamme laulaa, juosta ja leikitellä – oi kuinka hauskaa! Meitä on kutsuttu, koko luokka”.
Ja sitte he lähtivät koko parvi alas mäkeä juoksemaan, jotta tomu pölysi heidän pienissä, paljaissa jaloissaan. Velvollisuutensa mukaan he näet kaikki kantoivat kenkiään kädessänsä.
Nyt me olimme likellä kirkkoa, joka vähäisenä ja valkoiseksi maalattuna näytti kyllä somalta noiden suurien tuuheitten jalavien välistä. Vasemmalla kädellä näkyi vaivaishuoneen pitkä, valkoiseksi kalkittu yksikerroksinen pääsivu. Minun teki mieleni käydä sielläkin pikimmältään katsomassa.
Jo porstuaan minä raollaan olevasta ovesta kuulin vapisevan miehen äänen, joka kuului lukevan. Kun minä sitte tupaan astuin, niin sielläpä vasta melu nousi. Tässä työväenluokan viimeisessä turvapaikassa minä löysin monta, joita en olisi odottanut täältä löytäväni. Mutta vuosien vieriessä voimat vähenevät ja harvoin vaan on ollut mahdollista saada vanhuuden varoja kootuksi. Kun tulin lukijan vuoteen ääreen, näin minä että se oli ”Työmiehen ystävä”, jota hän oli lukenut, ja sanoman syrjässä minä lu’in nimeen: ”Emilia Skans”.
”Hän lainaa meille aina väliin jotain lukemista, jotta aika hupaisemmasti kuluisi”, selitteli Matti ukko.
Erään toisen sängyn vieressä istui ämmä nauhaa kutoen. Hän sanoi olevansa yhdeksänkymmenen ajastajan vanha.
”Ja kuitenkin minusta tuntui ikävältä muuttaa tänne”, kertoi hän hymyillen; ”oli niin raskasta lähteä omasta mökistään ja jättää pieni peltotilkkunsa. – Mutta kun sitte satuin valittamaan ikävääni neidille, niin nähkääs mitä hän toi minulle!”
Hän osoitti ylpeästi akkunalautaa, jolla seisoi rivissä kymmenkunta pientä kukkaisruukkua, pieni hiljan istutettu taimi jokaisessa. Sitte alkoi muija laveasti luetella kasviensa ominaisuuksia, tuumaellen juurtuisivatko ne vai ei.
Mutta kuka oli tuo neiti, jonka nimeä minä kuulin mainittavan, tulinko minä mihinkä tahansa, kuka oli tuo Emilia Skans? Sillä se seikka, että hän oli pitäjän pikkulasten opettajattarena, ei vielä paljon minulle ilmoittanut. Tuota minä mielessäni mietin, ajaessani vielä jälellä olevaa pientä matkaa lukkaritaloon.
Tien mutkassa tuli minua vastaan kaksi punaposkista poikaa, jotka edessänsä lykkäsivät pieniä hiedalla täytettyjä yksipyöräisiä kärryjä. Kun he näkivät minnepäin minä aloin kääntyä, niin he jättivät kärrynsä ja kahden kilvan riensivät veräjää avaamaan.
Minua ei oltu .sinä päivänä odotettu, mutta tässä talossa ei näkynyt edeltäkulkijaa tarvittavan. Piha oli siivottuna ja kaduttuna, oikealla kädellä kasvava päärynäpuu niin täynnä hedelmiä, että siinä tuskin näkyi yhtään lehtiä ja portailla seisovalla pöydällä näkyi naisen käsitöitä.
Tervetuliaisiksi emäntä sulki minut jauhoiseen syliinsä, isännältä minä sain sydämmellisen tulotervehdyksen ja minun kunniakseni nurmikolle katettiin kahvipöytä.
Pian poikiakin huudettiin pihalle. Hikisinä, väsyneinä ja läähättäen he tulivatkin.
”Teidän täytyy jo ruveta pukemaan, muutoin te myöhästytte”, sanoi äiti.
”Emmekö me vielä saa ajaa edes yhtä kärryllistä?” kuului yhdellä äänellä kahdesta pienestä suusta, pikemmin vastustamisen halusta kuin mistään muusta syystä, koska minä huomasin heillä olevan yhtä kiire kuin heidän äidilläänkin, päästäksensä oikeaan aikaan ”neidin” pitoihin.
”He ovat niin puuhassa tuon heidän ajonsa kanssa”, kertoi äiti. ”Neiti on laittanut pieniä istutuksia kouluhuoneen ympärille ja luulenpa että meidän pojat melkein ovat vetäneet kaiken maan ja hiedan niihin. Minä olenkin ollut siitä oikein mielissäni, koska työnteko on estänyt heitä koirankuria tekemästä”.
”Tiedätkö, että minä oikein mielelläni tahtoisin käydä tuota neitiä katsomassa”, sanoin minä.
”Sehän käypi aivan hyvin laatuun, kouluhuone on täällä likellä ja pojat saavat huomenna saattaa sinua sinne”.
Mutta seuraavana aamuna, ennenkuin kumpikaan isäntäväestäni vielä oli herännytkään, minä aivan yksinäni menin koulutaloon. Kaikesta kauniista mitä maailmassa on tarjona, en minä tiedä mitään aikaista aamua maalla kauniimpaa. Jokapäiväisimmätkin esineet miellyttävät meitä tuossa luonnon hiljaisuudessa, tuossa tyvenen ilman kirkkaudessa ja ympäristön kaunistamattomassa ja yksinkertaisessa ihanuudessa.
Kouluhuone sijaitsi mäellä ja sen edessä levisi kivinen, epätasainen kenttä. – Mutta vuorirotkojen välistä näkyi siellä täällä koloissa pieniä multapenkereitä, väliin joku kapea kurkkulava, väliin rivi mansikantaimia, ja eräällä pienellä tasangolla muutamia papupenkereitä, puhumattanikaan tuosta isosta, oven edustalla mitä kauniimmista kukkasia loistavasta ympyrästä.
Kuinka nuo istutukset sekä ilahuttivat että liikuttivat minua! Sillä tekeepä minun mieleni kertoa mistä syystä minä olin niin moneen mökkiin tien ohessa poikennut. Minulla oli näet se tuuma saada köyhää kansaa hedelmäpuita istuttamaan. Keväällä tämä asia oli tuntunut minulle niin helpolta, sillä näin hyödyllistä asiaa toki jo ensimmäisenä kesänä pitäisi saada ylt’ympäri leviämään. – Mutta minä en arvannut ottaa lukuun ihmisten monia esteitä. Kaikki varakkaammat sanoivat minulle: ”Olisihan tämä kannatusta ansaitseva yritys”, mutta sen enempää siitä ei tullut. ”Rahoja? niin, niitä kyllä mielellään annetaan!” Mutta jos ruvettiin toimeen ryhtymistä kysymään, kas, silloinpa ei hiiskuttukaan.
Minä kävin oven vieressä olevalle keinulaudalle istumaan ja hengitin reseda- ja heliotropi-kukkaisten lemuja. Kello kirkontornissa löi kuusi. Samassa aukeni ovi jo nainen astui ulos.
Minä nousin. ”Oletteko te neiti Emilia Skans?” kysyin minä.
Hän näytti vähän kummastuneelta ja vastasi: ”Olen”.
Hän näkyi olevan noin kolmenkymmenen ikäinen ja oli vaatetettu tummankarvaiseen hameesen ja ruskeaan olkihattuun, mutta ne osoittivat että häneltä ei puuttunut kaunoaistia. Hän näytti älykkäältä ja rehelliseltä, mutta ensi alussa hänen käytöksensä tuntui hiukan tyrmeältä, josta huomasi ett’ei hän ollut tottunut seuraelämään. Mutta meidän näin istuessamme vieretysten keinulaudalla ja tunnin verran puhuttuamme, hänen ujoutensa pian katosi, ja hänen kaunis hymyilynsä sekä vilkkaat silmänsä osoittivat erinomaista ymmärrystä ja hyvää käsitystä. Pyydettyäni häntä istuttamaan mökkien ympärille puita, joita minä syksypuoleen lupasin lähettää ja johonka pyyntöön hän mitä vilkkaimmalla mielihalulla sekä kiitosta ansaitsevalla avuliaisuudella suostui, sanoin minä lopuksi:
”Kuulkaahan, neiti Emilia, pitäkäämme toisiamme vanhoina tuttavina, koska minä tulen täällä niin vähän aikaa viipymään, ett’en ennätä vähitellen pyrkiä teidän ystävyyteenne. Tänne matkustaessani minä joka paikassa olen kuullut teidän nimeänne mainittaviin, kaikkialla minä olen nähnyt teidän jälkiänne. Tahdotteko te suoraan sanoa minulle, kuinka kaikki näin on teille onnistunut. Minun on tunnustaminen että minä oikein kadehdin teitä”.
Hän muuttui tulipunaiseksi, sillä hänen etevin ominaisuutensa oli todellinen nöyryys.
”Älkää toki noin puhuko”, vastasi hän; mitä minä teen on niin aivan vähäpätöistä. Minulla näetten ei ole paljo, kolmesataa kruunua vaan sekä vapaat huoneet” – – –
”Mutta teillä on halua tehdä hyvää – ymmärrystä ja kykyä”, sanoin minä.
”Siitä on jo seitsemän vuotta”, alkoi hän aivan hiljaa ja maahan katsoen kertoa, ”kun minä sairastuin keuhkokuumeesen. Minä olin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Kuolema oli edessäni”, – tässä hän loi silmiinsä auki ja katsoi minua vähiin aikaa tyyneesti vakavalla katseella, joka ei milloinkaan menne minun muistostani, ”ja se ompi kovin tärkeä asia nähdä kuolemaa oikein silmästä silmään, paljoa tärkeämpi kuin terveenä ollessaan voipi aavistaakaan. Minun tuli eteeni, ett’en minä koko nuoruuteni aikana ollut tehnyt yhtä ainoatakaan hyvää työtä, että koko minun elämäni oli hukkaan eletty. – Tosin minä elin koulunopettajattarena, mutta kuuluihan se minun virkaani. Silloin minä tein Jumalalle sen lupauksen, että minä, jos vielä saisin elää, käyttäisin jokaista tarjona olevaa tilaisuutta kanssaihmisiäni palvellakseni, sillä eihän muulla tavalla voida Häntä itseä palvella”, lisäsi hän ujosti hymyillen. ”Alussa minä terveeksi tultuani olin oikein ahne tilaisuuksia etsiessäni, vaan nyt ne alinomaa tulevat itsestänsä. Mutta onhan tämä kaikki niin vähäistä, että siitä ei kannata puhuakaan. Kuitenkin, koska te pyysitte tietää, niin – – – – – – – –”
Mutta eihän tämä kertomus ollut mistään kaunotieteellisestä arvosta! sanonee ehkä lukija. – Ei – se ei sisällä mitään rakkaudesta miehen ja naisen välillä, sitä ei ole minkäänlaisella mielikuvituksella koristettu, se on yksinkertainen ja suora niinkuin todellisuuskin oli. Mutta sille ihmiselle, joka tahtoo koota noita elävän esimerkin siemeniä, jotka tuulen puhaltamina tulevat lentäen, ilman että kukaan voi sanoa mistä ne tulevat tahi minne ne menevät ja jotka kentiesi ovat pienimpiä kaikista siemenistä maan päällä, hänelle ne ehkä voivat olla kehoituksena ottamaan kalliina lahjoina vaaria niistä tilaisuuksista, joita Jumala hänelle lähettää.
Loppu.