Ihmisten elon-ihanteet

Ihmisten elon-ihanteet. Kirjoittanut Lauri Soini

Itäinen ”taivon pojan” valtakunta

on sillaan seissut vuosin tuhansin,

on seissut lailla laakson umpilammen

ja ummehtunut leväsammalin.

On muuttumaton siellä yhteiskunta,

on muuttumaton aide kastien,

ja polvet nousevaiset muuttumatta

elävät lailla polven entisen.

Ja henki rientämättä, lentämättä

vain kylpee ahtahassa ammeessaan,

ja ihmiskuoron taaja kokonaisuus

se kantaa äänetönnä kahleitaan.

Ei elämätä olo liikkumaton, –

on elo liikettä ja toimintaa,

on lakkaamatta käyvää kehitystä,

menoa kohden aikaa tulevaa.

On elo ylenevää edistystä, –

idässä tiedämme sen puuttuvan,

mut on se rientoisilla länsimailla

ylennyt ihanteeksi toiminnan.

***

Oi, helleenien elon ihanuutta!

Se kansa kauneutta palveli,

sen nosti tähdeksensä kirkkaimmaksi

ja siksi elon, kuolon muovasi.

Ja kauneuden tähti taivahasta

yleni Rooman kuulu valtio;

inehmo heistä kuului valtiolle

ja sille miehen toimi, taistelo.

Se valtakotka lensi kaaarisiivin,

maailman kautta lensi tunnetun;

se kokoeli kansat hajanaiset

tähtäämään uuden aamun nousuhun.

Ja aamu koitti. Kautta kristinuskon

avautui ihmisille ihmisyys,

ja veljeslemmen ruskovälkkehissä

väreili ihmishengen hämäryys.

Mut keskiajan musta munkkikunta

vei aamukoiton taakse pilvien;

kai ei lie ollut valmis ihmiskunta

omaamaan sitä soppiin sydänten.

Inehmo sekasorron myllerrystä

sai laaksossansa kauvan itkeä;

vain yltä vuorten veljeyden usko

kimalsi hälle kaihon tähtenä.

***

Jo koitti uuden ajan aamurusko;

se ihmisyyden maahan palautti.

Ja vapaa aatos on se uusi usko,

jonk’ ihmiskunta sai sen lahjaksi.

Nyt ”terve järki” elonohjat otti,

se mielet, kielet riensi tutkimaan

ja vaati vapautta ihmiselle

kuin jumalalle, olla valtonaan.

Vapaaksi päässyt tutkivainen järki

syvälle syöksi luonnon uumeniin,

maapallon kiersi riemukarkelossa

ja karkeloiden lensi taivaisiin.

Ja ylväs, uljas oman voiman tunto

isoa nähtäväksi luonut on;

sen hedelmää on rikkaus ja riista

ja ihmistahdon valta suunnaton.

Vaan vallan veivät harvat voimakkaimmat,

ne tohti tehdä kuinka tahtoivat;

peloksi pienemmille, heikommille

ne keksi pantsarlaivat, kanuunat.

Niin vaille luontaisinta tyydytystä

jäi heikon henki, hento ruumiskin;

orjiksi jäivät, vaille vapautta

tuhannet pienet suurten jalkoihin.

Ne kauvan vaikersivat voihkaellen,

ne kauvan kaihosivat onneaan,

ne kauvan kujersivat tolkutonna

isojen kulkiessa kulkuaan.

***

Mut aika herättävi heikommatkin,

se herättävi henget kaikkien.

On tullut nousuaika tuhansille,

ne valveutuvat kilvan, hälisten.

Ne valveutavat nuorra, voimakassa,

palaen halustansa taisteluun;

ne on kuin laava kallioitten alla,

se kunnes löytää tulivuoren suun.

Oi, missä on se aukko löyttävissä

mi laavan vuoren alta kohottaa?

Oi, missä aikamme on johtotähti,

johonka vuoren liekki leimuaa?

”Hei, leipää jokaiselle nälkäiselle,

tasainen yhteisonni kaikille!

Ja voima, toteuttaa ne vaatimukset,

on yhteenliitynnässä voima se?”

Näin tielle sortuneitten pienten joukon

nyt kaikkiyhteisyyttä vaaditaan,

inehmot taikinaksi taputellen

näin niistä suuri leipä leivotaan.

***

Vaan hengen vapautta ihmisiltä

sen leivän kuoret ei saa rajottaa;

ei taivahisen liekin leimahdusta

saa sydämistä multaan vajottaa!

Ei! Mutta jokahinen ihmisrinta

nyt täytyy vapautehen nostattaa,

niin että ikihenki heikoimmankin

omalla kielellänsä soida saa!

Jokaisen halajaisin rinnastansa

säveltä eheätä soittavan,

sen tuovan erikoisin vivahduksin

valtaavaan kuoroon kaiken maailman.

Ja koko ilmollisen ihmiskunnan

sopivan uskon yhteen sointumaan:

itäiset kansat liittyy mietteinensä

eloisten länsimaitten liikuntaan.

Ja vapaa aatos viettää vihkijäiset

keralla helleenien ihanteen:

totuuden kietoo kauneus sylihinsä,

runotar uinuu tieteen vuoteeseen.

Ja ehjän, onnellisen yhteiskunnan,

sen rakentavat ehjät ihmiset:

ei Rooman, mutta taivon valtakunnan

voi luoda maahan ihmisveljekset.

***

On määränämme suuri sopusointu

sisällä ihmisten ja kansojen –

ja sopusointu koko ihmiskunnan

keralla maan ja taivon tähtien.

Se määränpää on tiessä tietehemme

ja sille soipi helke kantelon,

se korkehin on johto toimintamme,

ihannetähti elämän se on.

Oi, sopusoinnun kirkas aurinkoinen,

mi loistaa meille pimeässäkin,

yhäti loistaa yltä sekasorron,

samana säilyy tuhatvälkkehin!

Sen loiste konsa koko ihmiskunnan

kaihoovat mielet kaikki tenhoaa,

oi, silloin ihanasti kimmellellen

kaikille onnen aamu ruskottaa!

Lähde: Soini, Lauri 1902: Kansa ja kannel. Minervan kirjakauppa, Helsinki.