Ihmisten elon-ihanteet

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ihmisten elon-ihanteet.

Kirjoittanut Lauri Soini


Itäinen ”taivon pojan” valtakunta
on sillaan seissut vuosin tuhansin,
on seissut lailla laakson umpilammen
ja ummehtunut leväsammalin.
On muuttumaton siellä yhteiskunta,
on muuttumaton aide kastien,
ja polvet nousevaiset muuttumatta
elävät lailla polven entisen.
Ja henki rientämättä, lentämättä
vain kylpee ahtahassa ammeessaan,
ja ihmiskuoron taaja kokonaisuus
se kantaa äänetönnä kahleitaan.
Ei elämätä olo liikkumaton, –
on elo liikettä ja toimintaa,
on lakkaamatta käyvää kehitystä,
menoa kohden aikaa tulevaa.
On elo ylenevää edistystä, –
idässä tiedämme sen puuttuvan,
mut on se rientoisilla länsimailla
ylennyt ihanteeksi toiminnan.
***
Oi, helleenien elon ihanuutta!
Se kansa kauneutta palveli,
sen nosti tähdeksensä kirkkaimmaksi
ja siksi elon, kuolon muovasi.
Ja kauneuden tähti taivahasta
yleni Rooman kuulu valtio;
inehmo heistä kuului valtiolle
ja sille miehen toimi, taistelo.
Se valtakotka lensi kaaarisiivin,
maailman kautta lensi tunnetun;
se kokoeli kansat hajanaiset
tähtäämään uuden aamun nousuhun.
Ja aamu koitti. Kautta kristinuskon
avautui ihmisille ihmisyys,
ja veljeslemmen ruskovälkkehissä
väreili ihmishengen hämäryys.
Mut keskiajan musta munkkikunta
vei aamukoiton taakse pilvien;
kai ei lie ollut valmis ihmiskunta
omaamaan sitä soppiin sydänten.
Inehmo sekasorron myllerrystä
sai laaksossansa kauvan itkeä;
vain yltä vuorten veljeyden usko
kimalsi hälle kaihon tähtenä.
***
Jo koitti uuden ajan aamurusko;
se ihmisyyden maahan palautti.
Ja vapaa aatos on se uusi usko,
jonk’ ihmiskunta sai sen lahjaksi.
Nyt ”terve järki” elonohjat otti,
se mielet, kielet riensi tutkimaan
ja vaati vapautta ihmiselle
kuin jumalalle, olla valtonaan.
Vapaaksi päässyt tutkivainen järki
syvälle syöksi luonnon uumeniin,
maapallon kiersi riemukarkelossa
ja karkeloiden lensi taivaisiin.
Ja ylväs, uljas oman voiman tunto
isoa nähtäväksi luonut on;
sen hedelmää on rikkaus ja riista
ja ihmistahdon valta suunnaton.
Vaan vallan veivät harvat voimakkaimmat,
ne tohti tehdä kuinka tahtoivat;
peloksi pienemmille, heikommille
ne keksi pantsarlaivat, kanuunat.
Niin vaille luontaisinta tyydytystä
jäi heikon henki, hento ruumiskin;
orjiksi jäivät, vaille vapautta
tuhannet pienet suurten jalkoihin.
Ne kauvan vaikersivat voihkaellen,
ne kauvan kaihosivat onneaan,
ne kauvan kujersivat tolkutonna
isojen kulkiessa kulkuaan.
***
Mut aika herättävi heikommatkin,
se herättävi henget kaikkien.
On tullut nousuaika tuhansille,
ne valveutuvat kilvan, hälisten.
Ne valveutavat nuorra, voimakassa,
palaen halustansa taisteluun;
ne on kuin laava kallioitten alla,
se kunnes löytää tulivuoren suun.
Oi, missä on se aukko löyttävissä
mi laavan vuoren alta kohottaa?
Oi, missä aikamme on johtotähti,
johonka vuoren liekki leimuaa?
”Hei, leipää jokaiselle nälkäiselle,
tasainen yhteisonni kaikille!
Ja voima, toteuttaa ne vaatimukset,
on yhteenliitynnässä voima se?”
Näin tielle sortuneitten pienten joukon
nyt kaikkiyhteisyyttä vaaditaan,
inehmot taikinaksi taputellen
näin niistä suuri leipä leivotaan.
***
Vaan hengen vapautta ihmisiltä
sen leivän kuoret ei saa rajottaa;
ei taivahisen liekin leimahdusta
saa sydämistä multaan vajottaa!
Ei! Mutta jokahinen ihmisrinta
nyt täytyy vapautehen nostattaa,
niin että ikihenki heikoimmankin
omalla kielellänsä soida saa!
Jokaisen halajaisin rinnastansa
säveltä eheätä soittavan,
sen tuovan erikoisin vivahduksin
valtaavaan kuoroon kaiken maailman.
Ja koko ilmollisen ihmiskunnan
sopivan uskon yhteen sointumaan:
itäiset kansat liittyy mietteinensä
eloisten länsimaitten liikuntaan.
Ja vapaa aatos viettää vihkijäiset
keralla helleenien ihanteen:
totuuden kietoo kauneus sylihinsä,
runotar uinuu tieteen vuoteeseen.
Ja ehjän, onnellisen yhteiskunnan,
sen rakentavat ehjät ihmiset:
ei Rooman, mutta taivon valtakunnan
voi luoda maahan ihmisveljekset.
***
On määränämme suuri sopusointu
sisällä ihmisten ja kansojen –
ja sopusointu koko ihmiskunnan
keralla maan ja taivon tähtien.
Se määränpää on tiessä tietehemme
ja sille soipi helke kantelon,
se korkehin on johto toimintamme,
ihannetähti elämän se on.
Oi, sopusoinnun kirkas aurinkoinen,
mi loistaa meille pimeässäkin,
yhäti loistaa yltä sekasorron,
samana säilyy tuhatvälkkehin!
Sen loiste konsa koko ihmiskunnan
kaihoovat mielet kaikki tenhoaa,
oi, silloin ihanasti kimmellellen
kaikille onnen aamu ruskottaa!


Lähde: Soini, Lauri 1902: Kansa ja kannel. Minervan kirjakauppa, Helsinki.