Ijälliselle

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ijälliselle.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Itketkös sa entis-aikojasi,
Vanhus, äännetöinnä, aateissasi
Kulkiessas ijän laaksossa?
Kaipailetkos hetkiä, kun vielä
Tunnon ihmeet kätkit lempimiellä,
Ja kun suonet nuorra vielä hehkui,
Milloin tuskaa, milloin autuutta?
Retkilläs ei hauskutukset riehu,
Kunnian ja lemmen lippu liehuu
Kaukana sun teistäs synkistä;
Huvituksen leyhkät lemuuvaiset,
Maljan helmet, immen ruusukaiset,
Sairaan virkistää ja orjan myöskin,
Silma ei ne koskaan virkistä.
Palkitseeko raajat, sortununna,
Kaipuu, jok’ ei määrää sauttanunna,
Sua taisteluistas, vaivoistas?
Onko hävinneellä mökkisellä
Nautintaa tai lahjaa tähtehellä
Ilon eestä, jonka kevät tuotti,
Ja jon ilkamoiten korjas taas?
Onpa; mieles syvyydessä kiihtyi,
Himo himolta mi siellä viihtyi,
Halut uudet, riemut puhtaammat.
Ah, vaan kuores näämme ulkonaisen,
Ryppyjoukon otsaas uurtavaisen,
Vaan ei enkeleitä sydämessä,
Eedeniä, jonka nostivat.
Kas, kun aurinkoinen heijastuttaa,
Milloin usvan häivä ihastuttaa,
Milloin kukka puhkeemaisillaan;
Vaan kun päivän mieto leimu laihtuu,
Hohto pettäväinen maasta haihtuu,
Taivon kansi tähtituikkivainen
Ikuisessa loistaa kiillossaan.
Niin, kun ijän ilta pitkä peittää,
Henki huolet alhaisemmat heittää,
Ja sen taivas puhdas valkenee;
Onko raskas elon päivä kieltää,
Tahdotkos sen heijastusta mieltää,
Iltas kun on, niinkuin tähtitaivas,
Kirkas, toivos ääretöin kuin se.
Kaikki, minkä mietit herttaisinta,
Minkä onni tuotti mieluisinta,
Eessäs on kuin tyhjyys vaaleva;
Niinkuin Alppiloilla retkivälle
Laakson ruusut, riemut kelveälle
Näyttää, kukkuloille ennättäissä,
Seestehessä vilpastellessa.
Mit’ on autuus täällä koituvainen?
Haahmo tyhjä, kouko loistavainen,
Yösestä jon haave loihtelee;
Hartoellen tuota hapuilemme,
Riemuiten sen helmaan lankeilemme,
Vaan, kuin sauvu synkkä haihtuvainen,
Aave ilvehdellen karkailee.
Onni sulle, jot’ ei turhuus voita;
Mailman keväimien juoniloita
Silmäilet sa ylönkatsoen.
Vaiheet kaikki luotas torjuelet;
Joita toivot, etsit, saavuttelet,
Nuo ei kasva kuolon lehdiköissä,
Eikä kuihdu, niitten kuihtuen.
Suoja haireita ja tuskaa vasten,
Muisto, armas niinkuin autuasten,
Hauta hymyilevä, viittaava,
Ääni haudan takaa kaikuvainen,
Lohduttava, hellä, kutsuvainen;
Siinä onni, jonka tavoittelet,
Onni tyvennössäs koittava.
Terve sulle! myrskyin, vuotten eestä,
Voittajana valkopäänä, seestä
Luodut ijäisyyden rannalla,
Niinkuin purjehtia, tyyneen tullen,
Kaukaa katsoo veelle vahdotullen,
Ilon valkoisella viirisellä
Tervehtäen synnyin-maatansa.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.