Ikimennyttä

Ikimennyttä. Kirjoittanut Otto Manninen

Kevätkunnahan tuorein kukka, –

se loisti, se tuulihin tuoksua loi.

Sen kukkasen kuolla täytyi.

Sen turmeli koi.

Runokantelon kirkkain kieli, –

se soi, surumielehen sointua toi.

Se kieli ruostui, se murtui.

Ei solmien soi.

Jalo malja, kalleus juhlain, –

mies onnesta juopui, ken mettä sen joi.

Se malja kirposi maahan.

Ei ehjetä voi.

Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.