Ikuinen mahti

Ikuinen mahti Kalevalan satavuotisjuhlaan 28. 2. 1935 Kirjoittanut Otto Manninen

Oletko aikain hohtohuippu ylväin,

sa nuori, itsevarma nykyisyys?

Sun korottuiko pyhättösi pylväin,

mit’ ihmismieli korkeint’ etsi, pyys?

Sun eelläs kulki moni kevät kylväin

ja sadon kalliin moni kantoi syys.

Sun aittaas aarteet ylhimmät ne ahtoi,

ne ainoisimpas, ainaisimpas mahtoi.

Ja vainiot te valon rintamalla,

te täysimmänkö toitte tähkäpään?

Ja vainko teidän aurinkonne alla

on noussut ihmishenki heilimään?

Ja korvess’ onko kontio ja halla

vain hallinnut, vain henget yön ja jään?

Te hämmästyitte, armaat kukka-alat,

kun astui julki korven suuret salat.

Sielt’ ilmi ikitietäjäin soi tieto,

väkevät välkkyi näyt näkijäin,

ja virsi vieri niinkuin laine lieto,

kuin vuolas kevätvirta kimmeltäin.

Sai siivet aatos, innon mieli mieto,

sen nosti henki tuulten herääväin:

tuon sorean kun kuuli Suomen soiton,

se syttyi auvoon uuden aamun koiton.

Humuiset metsät, meret lainelaajat,

kuin luonto luo, se laulu ilmi loi.

Sous ulapoilla urhot, Sammon saajat,

nous yöstä koi, maan multa touon toi.

Vaot valtataattojen, nuo syvät, taajat,

ikuista virren viljaa vihannoi.

Kuin Hellaan kerran aikain alkuhuomen,

loi runon kultiin aamu salot Suomen.

Soi kuuluville syvä syntyvirsi,

soi kohisten kuin kosken kuohupäät,

kun kevään voimaks sulaa talven kirsi,

kun Pohjolassa Pohjolan on häät,

ja laet laulaa, helkkyy seinän hirsi,

on ilon, onnen ihanaiset säät.

Soi Sana, säilä löi, jok’ usvat halkoi,

kaikk’ ilmoilla jost’ ihmisriento alkoi.

Luo ammoisuudet astui, aikain ajat,

taruiset aukes sala-aarniot,

ja aarteen antoi raukat Pohjan rajat,

jost’ ylpeät ois vakain valiot.

Ei mahtaa, mitä mahtoi korven majat,

voi kuninkaiset kultakartanot.

Niin tott’ ei katoa se ilmain alta,

kuin lumoo luonnon kaiken laulun valta.

Tuo innon ikuisen se ihmispoveen –

jää mahti, vaikk’ on menneet mahtajat.

Se tenholuotteet luo, se lankee loveen,

sen tiet’ ei telje saidat sallimat,

sill’ avain aavisteltujen on oveen,

miss’ aukee uudet ilmat ihanat

ja hengittää saa vapautta aavaa

ja kaikk’ on suurt’, on sankaruuden kaavaa.

Sen lahjan lauloi Suomen kannel kaino,

se menneet, vastaisetkin valaisee.

Kaikk’ elo maan, sen murhe, vaiva, vaino,

siin’ yli kohtalonsa korkenee.

Sees, jalo, vakaa siin’ on tasapaino,

se mielivallan tuomioit’ ei tee.

Suurt’ ennusvirttä virkkaa taatot suuret.

Niin latva varttukoon, kuin neuvoo juuret.

Tääll’ yhä lietsoo Idän, Lännen palkeet,

ja Kaakko karjuu, Pohja porottaa.

Vaan Suvi suurimmiks saa sepon valkeet,

joist’ uusi Suomen Sampo sukeaa,

ain’ avaramman ett’ ois aamun alkeet,

sais kasvun kauniin Kalevaisten maa,

siell’ eläis heimo heljä, suku sorja,

ei toisten sortaja, ei toisten orja.

Viel’ yhä väijyy Väinämöistä Jouko,

uroita umpisilmäin kaunan kyyt,

vie vilu viljaa, karjaa korven kouko,

ja koituu Kullervoille synkät syyt.

Vaan Luojan luvall’ uusi tehdään touko,

tielt’ auringon ja auran väistyy hyyt,

ja kiron arpiin siunausta vuotaa

ain’ äidinlempi, jot’ ei aatos luotaa.

Niin laulu Kalevalan kankahilta

soi Suomen sukuvirttä soinnuttain.

Ei ole kannelkaiku kaukaisilta

vain kausilta se suurten Kalevain,

sädehtiväinen sielt’ on sävelsilta

se kauas kausiin toisten, tulevain:

tää kunis kukkii Pohjan kulma karu,

tapahtuu, tott’ on Kalevalan taru.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.