Ikuiset jumalat
| Ikuiset jumalat. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen |
- Ma aina etsin jumaloita
- ja noita löydän ihanoita.
- Ain uuden kanssa henkevätä
- on arvostella elämätä.
- Näin vuoroin kuolleisiin ma kiinnyn,
- ja vuoroin eläviin taas piinnyn.
- Kun kävin vielä kouluani,
- sain lempiä vain kuolleitani.
- Mut yhden seuraa tyrkytettiin
- ja moni tunti myrkytettiin.
- Sen hyljin ensilemmen aikaan –
- kuin paljon pahaa siitä saikaan!
- Mut surun käärmeen tappoi Nietzsche
- vaikk’karmi: ”Vergiss nicht die Peitsche!
- En säikkynyt mä sentään tuota,
- mut mennä täytyi hänen luota,
- kun luin ma: ”Sju små kvinnospråk”,
- – jo harakatkin nauroi krook!
- Mut uskoin yhä suurta miestä
- en kauan empinytkään tiestä,
- vaan paiskoin kaikki kirjat kiini.
- Juomatta moderni jäi viini.
- Nyt muutuin itämaalaiseksi –
- vain niinkuin mielikuvat keksi!
- Ja jäykin ilmein harson alla
- ma kuljin kummaks kaikkialla.
- Mut mennytkään ei vuosi multa,
- kun mun jo löysit, uusi kulta.
- Vaan, kaikkein viime jumalani,
- sa lienet vaikein jumalani!
- Niin jumaltahtos uutta vaatii
- ja uudet lemmen lait laatii.
- Mut tottunut kun jumaloihin
- ma olen, tyranneihin noihin,
- niin tiedän, kuinka heille ollaan
- ja heidän kanssaan toimeen tullaan:
- vain puolin mielin eessä seistä,
- ja sitten tehdä ero teistä,
- ja elää päin ja vastoin aivan
- näin antaa teille tunne vaivan.
- He, kas, lempii koko hehkullansa
- vain eksyneitä lampaitansa.
Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.