Iltasella (Schröder)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Iltasella.

Kirjoittanut Konstantin Schröder


Tässä istun ihastunna
Tyynessä nyt tarhassani.
Henkähtellen hajusesti
Hellii ilma hekkumalla.
Näinhän äsken järvet, metsät
Kuollon kovan jähmehessä:
Rinnassani talven tuiskut,
Rou’an kylmän, tylyn tunsin.
Katso! helveet valot, hennot
Päähäni nyt putoavat:
Tuisku tuima tuli, luulen –
lankenneehan puusta lumi.
Eipä ole tuisku tuima
Huomatsen nyt ilosena,
Hielimatpa hajusimmat
Kevät sataa sylihini.
Lumous mi väretsulo,
Talvi koitu kukkasiksi,
Lumi muuttu hielimoiksi,
Sy’än suli lemmeiseksi!

Ihmeellinen muutos talvisessa sy’ämessäni, lumisissa tunnoissani, kuivuneessa ja kuolleessa mielessäni!

Aurinko puhkasi taivaan ja juotti maan, vanhan lapsensa, sä’emai’ollaan, vuoret värihtelit hekkumasta ja väkevästi vuosit lumikyyneleensä, järvien jäävaipat rusahtelit ja murtuit, maa avasi siniset silmänsä, ja povestansa nousit lemmet kukkaset, ja heliät metsät, kyntörastaihen ihanat asunnat, viheriöitsit, koko luonto hymysi, ja tämän hymyn nimi on Kevät. Tuossapa alkoi minussakin uusi kevät, uu’et kukkaset orastavat sy’ämessä, vapaustunnot vesovat ruusuina, salanen ikavöitseminen sinikkönä, seassa kyllä joku kunnoton polttikainen. Suomaini hau’oille levittää toivo ilosen viherjänsä, runoelmankin soiinnot palajavat kun matkalinnut, jotka lämpösessä etelässä talven viettit ja nyt pohjasessa etsivät uu’estaan hyljätyn pesänsä, ja kolkko pohjanen sy’än soipi ja kukostaa taas ennelleen – yhtä vaan en tiiä, miten tämä kaikki tapahtu? Olikohan se aurinko, joka kevään sy’ämeeni unilleen herätti, ja kaikki untuneet kukkaset tässä sy’ämessä taas elämään muiskusi, ja kyntörastaat taas siihen hymysi? Oliko se heimonen luonto itse, joka rinnassani etsi kajauksensa ja siinä kuuvailiin uu’ella keväloisteellaan? En tiiä – kevätkö lumo syömeni. Ajatuksissa tässä kukostavan omenapuun varjossa istuissani on minusta, ikänkun näkisin ihmetihanat nuorukaiskasvot tuolta ylänneitten yli pilkistelevän, ja oh! kuinka enkö soisi siipiä, rientääkseni Rajajoen tuollepuolle rauhasen Ratilan tyynelle rannalle. Tuomi- ja pihlajahajut altoavat ylänneiltä ja käki kukkuu Suomen suunnalla limottelee ja houkuttelee ”näille raukoille rajoille” häipynyttä takasin. Ja tuossa näen minä hänen kultaisessa iltahämärässä tunturin kummulla koko varressaan, nuoren kevätkapeen, kukkaset seveltävät pään, ja naurusilmin ja hielimasuin huutaa hän minulle: tule takasin oman kukon kuulumille!

Iltaaurinko ilotsee aina ihanammasti ja jalommasti taivaanrannalla, ja verhoaa meren, Lintusenmäen ja Pietarin naastat kultahipillänsä, sy’ämen sykee aina riemuisemmasti ja loistavammasti ja taas on koko rintani täysi kukkasista, ja sy’änkukkasteni läpi hymyää taivosesti ihana, lumova, rauhoittava toivo läheisestä pääsemisestä.........

Aurinko jo alemmaksi
Kaunis kuumapunaseni
Vieree nyt värähtelemään,
Maamme äitin valtameren
Harmaahopiaisen, helmaan;
Heilut rusohenkityinä
Ilmakuvat ihmetsulot,
Kummajalot jälissänsä:
Kuunkin yön ylevän nei’on
Katsahtavat kuollokasvot
Välkkeessäkin vaalistuneet
Pilvihipin hämärästä:
Taivaan sini säkenöitsee
Täh’istänsä tuhansista
Kaikkivallan kylvämistä.
Ystäväni hyvääyötä
Suon nyt teille sulosinta,
Uniakin ihania,
Lumo- ruusu-riemusta.
Hyvääyötä ystäväni!

– [Konstanti]n. – [Schröde]r.


Lähde: Kanava 15.7.1846.