Iltaseura
| Iltaseura. (Työmiehelle suomensi Orvokki). Kirjoittanut Guy de Maupassant |
Monsieur Saval, eräs notario Vernonista, oli innokas musiikin ihailia. Vaikka hän olikin nuori, oli hänellä jo mainetta. Hän kävi aina parta huolellisesti ajettuna, oli hiukasen pyöreähkö, kuten tulikin, ja käytti vanhanaikaisten ”rillien” asemasta kultasankaisia silmälaseja. Hän oli sitä paitsi eloisa, kohtelias ja iloinen ja pidettiin häntä koko Vernosissa taiteilijana. Hän soitti pianoa ja viulua sekä pani toimeen musikaalisia iltaseuroja, joissa uusia oopperoita koeteltiin.
Sitä paitsi hänellä oli ainoastaan yksi ”sidenauha”, kuten musiikissa äänestä sanotaan, ja sekin vielä oli ohut; kuitenkin käytti hän sitä niin suurella tuntemuksella, että joka kerta, kun hän oli laskenut kuuluviin viimeiset nuotit, eivät hyvähuudot ja suosionosoitukset sellaiset kuin: Taivaallista! Aivan taivaallista! Ainoa lajiaan! Ihanaa! tahtoneet ottaa loppuakseen.
Hän oli ilmoitettu erääseen Pariisin musiikkitarpeiden kustannustoimistoon, joka hänelle lähetti kaikki uutuudet; ja aika ajoin lähetti hän Vernonin hyvälle seuralle kortin, joka sisälsi kutsumuksen: ”Ystävällisimmin pyydän teitä maanantai-iltana tulemaan notario monsiur Savalin luona ensi kertaa Vernonissa esitettävää ”Sais’ia” kuulemaan”.
Jotkut hyvä-ääniset upseerit lauloivat sitten kööriä, kaupungin naiset yhtyivät siellä kernaasti. Ja notario Saval täytti soittokunnan johtajan viran niin suurella varovaisuudella, että 190:nnen jalkaväkirykmentin soittokunnanjohtaja lausui hänestä Café de l’Europessa: ”Monsieur Saval on mestari! On todella vahinko, ettei hän ole tehnyt taidetta ammatikseen”.
Kun jossakin salongissa lausuttiin hänen nimensä, oli varmasti aina joku, joka selitti: ”Hän ei enään ole mikään taiteen rakastaja, hän on taiteilija, todellinen taiteilija”.
Ja kaksi tai kolme toisti sitten mitä innokkaimmin vakuuttaen: ”Tietysti! Todellinen taiteilija”. Ja tämän he lausuivat todella hyvin.
Joka kerta, kun Pariisissa suurella näyttämöllä esitettiin joku uusi ooppera, matkusti herra Saval sinne.
Siten tahtoi hän myös nytkin edellisen vuoden tapansa mukaan olla saapuvilla ”Henrik VIII:nnen Premieriä” esittäessä. Hän istuutui siis siihen ekspressijunaan, joka saapuu Pariisiin kello neljä ja kolmekymmentä, ja aikoi palata kotiin viimeisellä junalla kello kaksitoista ja kolmekymmentäviisi, jotta ei tarvitsisi yöpyä hotellissa. Hän puki ylleen mustan käyntitakkinsa ja valkoiset kaulukset, ja kätki molemmat päällysnuttunsa alle, jonka kauluksen hän oli kohottanut korkealle.
Tuskin oli hän tullut Rue d’Amsterdamille, niin tunsi hän itsensä omituisen kevyeksi ja iloiseksi ja sanoi itsekseen: ”Todellakin, Pariisin ilmassa on jotain vallan erikoista. Toisten päähän se menee, liikuttaa ja juovuttaa toista, niin että tulee halu juoksennella ja tehdä vielä paljon muuta. Tuskin on ennättänyt astua tänne, kun jo tuntuu siltä kuin olisi juonut pullon samppanjaa. Miten voisi tässä kaupungissa, taiteilijain parissa, elämätään johtaa? Onnelliset ovat ne valitut, ne suuret, jotka tällaisessa kaupungissa kunniaa niittävät! Mistä avustamisesta he iloitsevatkin!”
Ja hän teki suunnitelmia... miten kernaasti hän olisikin halunut oppia tuntemaan yhdenkin näistä kuuluisista miehistä, voidakseen kertoa heistä Vernonissa ja saadakseen aika ajoin viettää Pariisissa heidän luonaan jonkin illan!
Äkkiä pälkähti hänelle päähän ajatus. Hän oli usein kuullut puhuttavan ulommaisilla bulevardeilla olevista pienistä kahviloista, joissa tutut maalarit ja kirjailijat, vieläpä musiikki taiteilijatkin kävivät, ja hän läksi pitkin askelin kulkemaan Montmartre’ta kohti.
Hänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia. Sen hän tahtoi kerrankin siihen käyttää. Ja hän meni olutkapakoiden ohi, joissa kaikki jätkät kävivät, katseli kasvoja, koetti löytää taiteilijoita ja astui vihdoin, epäilemättä nimen vetämänä, ”Kuolleeseen rottaan”.
Viisi tai kuusi naista istui marmoripöydän ääressä, ja jutteli rakkaustilaisuuksistaan, riidasta, joka oli tapahtunut Lucien ja Hortensen kesken ja oktaavin mutkikkaisuudesta. He olivat kaikki varttuneita, joko liian laihoja tai liian lihavia, näyttivät väsyneiltä ja kuihtuneilta. Näytti siltä kuin täytyisi heidän olla paljaspäitä; sen ohessa he joivat olutta kuten miehet.
Monsieur Saval istuutui mahdollisimman kauaksi heistä ja odotti, sillä tuli aika, jolloin ihmisiä alkoi tulvata.
Pian istuutui suuri nuori mies hänen läheisyyteensä. Emäntä kutsui häntä monsieur Romantin’iksi. Notario vapisi. Oliko tämä se Romantin, joka viime näyttelyssä sai kultaisen mitallin?
Nuori mies viittasi tarjoilijan luokseen: ”Tuoppa minulle rasvaista ja sitten tuot uuteen atelieeriini Boulevard de Clichy n:o 15:teen kolmekymm. pulloa olutta ja sen kinkun, jonka tänään aamulla tilasin. Meidän tulee tänään viettää muuttojuhlaa”.
Monsieur Saval tilasi myös itselleen heti palvelijan, riisuin sitten päällysnuttunsa ja näytti käyntitakkiaan ja valkoisia kauluksiaan.
Hänen naapurinsa ei näkynyt häntä huomanneen. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki sitä. Monsieur Saval katseli häntä sivulta ja paloi halusta saada puhua hänen kanssaan.
Kaksi muuta nuorta miestä näyttäytyi. Heillä oli yllään tummanruskeat seurustelutakit ja heidän partansa ajetut terävästi a la Henri III. He istuivat vastapäätä Romantinia.
Ensimäinen sanoi: ”Se on siis tänä iltana?”
Romantin antoi hänelle kättä: ”Ja jos vanha mies, koko seura on siellä: Bonnit, Guillemot, Gervex, Berand, Hébert, Duez, Clairin, Jean Paul Laurens, niin tulee ^siitä komeat kekkerit, sanon sinulle. Niin, saat silloin nähdä, kaikki näyttelijättäret ovat siellä, se tahtoo luonnollisesti sanoa kaikki, jotka tänä iltana eivät ole muualla toimissa”.
Isäntä oli tullut lähemmäksi.
”Kaiketi vietätte muuttojuhlaa sangen usein?”
Maalari nauroi.
”No, tietysti jokaisena muuttoaikana, joka kolmantena kuukautena”.
Notario teki tässä kohden tuttavallisen huomautuksen, jotta hänen läsnäolossa huomattaisiin.
Maalari vastasi parilla kohteliaisuudella, ja pian jo naureskeltiin yhdessä.
Monsieur Saval puheli niiden herrain kanssa, jotka oli kutsuttu ja lisäsi: ”Se olisi vieraalle todella harvinaisen onnellinen sattuma yhdellä iskulla oppia tuntemaan jonkin henkilön luona, erittäinkin hänen arvoisensa, niin paljon kuuluja miehiä”.
Romantin lausui: ”Jos se Teitä huvittaa, niin tulkaa toki Tekin sinne”.
Monsieur Saval otti kutsun innolla vastaan ja ajatteli, ”Henrik VIII” voin vielä myöhemminkin kerran ainakin kuulla.
Nyt olivat molemmat, lopetettuaan syöntinsä, valmiit. Notario tahtoi korvata kutsumuksen, eikä ottanut huoliakseen mistään, vaan maksoi molempain puolesta. Hän maksoi myöskin molempain seurustelutakkeihin puettuin herrain puolesta, sitte läksi hän maalarinsa kanssa pois.
He pysähtyivät pitkän matalan talon eteen, jonka alin kerros näytti loppumattomatta ansarilta. Kuusi atelieria oli vierekkäin bulevardiin päin.
Romantin astui ensimäisenä sisään, astui rappuja ylös, avasi erään oven, sytytti tulitikun ja sillä sitten kynttilän.
He olivat tavattoman suuressa huoneessa, jonka huonekaluston muodosti kolme tuolia, kaksi maalaustelinettä ja pari maassa pitkänään olevaa mallia. Monsieur Saval jäi pettyneenä ja melkein liikkumattomana seisomaan oven suuhun.
Maalari lausui: ”Nyt olemme saapuneet; on meillä sentään vielä paljon tehtävää”.
Sitten tarkasteli hän silmillään tuon tyhjän huoneen yläosaa, jonka katto katosi pimeyteen, ja sanoi: ”Olisi pitänyt sulkea suuri osa atelieria”.
Hän kuljeskeli ylt’ympäri, tarkasteli kaikkea mitä suurimmalla tarkkuudella ja jatkoi sitten: ”Minulla on henttu, joka olisi hyvin voinut auttaa meitä. Verhojen poimuttelemisessa ovat naiset voittamattomat. Mutta tänään lähetin hänet maalle, jotta edes tänä iltana saisin pysyä hänestä erossa. Hän oli hyvä tyttö, mutta käy useasti rasittavaksi. Jospa hän tietäisi, että minulla tänä iltana on seura luonani, repisi hän minulta silmät päästä”.
Monsieur Saval ei vielä ollut tehnyt pienintäkään liikettä: hän ei ymmärtänyt ollenkaan.
Taiteilija astui hänen luokseen: ”Kun kerran olen Teidät kutsunut, täytyy Teidän olla minulle jossakin apuna”.
Notario luonnollisesti selitti: ”Käyttäkää minua, mihin tahdotte. Olen käytettävänänne”.
Romantin riisui viittansa.
”Niin muodoin, virkaveljeni, toimeen! Ensin siivotkaamme”.
Hän meni erään maalaustelineen taakse, jolla seisoi kissan kuva, ja palasi vanha luuta mukanaan.
”Lakaiskaa Te sillä välin kun minä panen toimeen valaistuksen”.
Monsieur Saval otti luudan, tarkasteli sitä ja alkoi sitten kunnottomasti hieroa lattiaa edes – ja takaisin, jolloin ilmaan lennähti sankka tomupilvi.
Romantin tuli juosten raivoavana esiin: ”Ettekö osaa lakaista, piru vie! Kas näin, katsokaa!”
Ja hän alkoi työntää edellään suurta likaläjää aivan kuin ei hän olisi elämässään muuta tehnytkään; sitten ojensi hän taasen luudan notariolle.
Viiden minuutin kuluttua täytti sellainen tomupilvi koko atelierin, että Romantin kysyi: ”Missä todella olette? En näe Teitä enää”.
Monsieur Saval läheni yskien. Ja maalari kysyi: ”Miten menettelisitte, jos teidän olisi tehtävä kynttiläkruunu?”
”Mikä kynttiläkruunu?” kysyi toinen hämmästyneenä.
”No, kynttiläkruunu valaisemaan – kruunu kynttilöistä”.
Notario ei ymmärtänyt. Hän vastasi lopuksi: ”En tiedä!”
Maalari kuitenkin jo hyppeli, paukutteli sormiaan ja huusi: ”Ah, nyt tiedän jo, nyt tiedän jo... kunnioitettavin herrani!”
Sitten lausui hän huomattavasti rauhallisemmin: ”Kaiketi Teillä varmasti on viisi frangia mukananne?”
Monsieur Saval vastasi: ”Tietysti”.
Taiteilija jatkoi: ”No, juoskaa sitten kiireesti ostamaan viidellä frangilla kynttilöitä sillä välin kun minä juoksen tynnyrintekijän luo”.
Hän sysäsi notarion käyntitakissaan ulos. Viiden minuutin kuluttua palasivat he molemmat, toinen tuoden kynttilöitä, toinen tynnyrinvanteen. Tämän jälkeen katosi Romantin erääseen seinäkaappiin, kiskoi vähitellen esiin noin kaksikymmentä tyhjää pulloa ja kiinnitti ne kuten seppeleen tynnyrinvanteeseen. Sitten juoksi hän portinvartijan vaimon luo noutamaan portaita, ollenkaan kertomatta edeltäpäin sitä, että hän oli saavuttanut vaimon suosion sillä, että maalasi hänen kissaansa. Kuva seisoi maalaustelineellä.
Kun hän oli palannut jättiläismäiset astuinportaat mukanaan, kysyi hän monsieur Savalilta: ”Oletteko notkea?”
Monsieur Saval vastasi ymmärtämättä mitään: ”Olen”.
”No, sitten kiivetkää tätä myöten ylös ja kiinnittäkää kynttiläkruunu katossa olevaan renkaaseen. Sitten pistätte joka pulloon kynttilän ja sytytätte ne. Sanonpa Teille jotakin, olen nero siinä suhteessa, mikä koskee valaistusta. Mutta riisukaa toki sitä ennen takkinne! Näytätte vallan vasta-alkajalta”.
Äkkiä lensi ovi auki. Eräs nuori nainen näyttäytyi salamoivine silmineen ja jäi seisomaan kynnykselle. Romantin vaipui kokoon ja tarkasteli häntä pelokkain silmäyksin.
Hän odotti muutamia hetkiä, asetti kätensä ristiin rinnalleen ja huudahti sitten suunniltaan raivosta vapisevalla äänellä: ”Ah, sinä rasvanaama! Sinä kaiketi tahdot sysätä minut luotasi?”
Romantin ei vastannut mitään. Ja hän alkoi taasen purkaa: ”Sinä saivarkorva, silloin vielä näyttelit mitä rakastettavimman osaa, kun minut maalle lähetit! Mutta tuletpa vielä näkemään, miten otan juhlaasi osaa! Pidä varasi, tulen ottamaan vieraitasi vaataan”...
Hän tuli yhä enemmän liikutetuksi: ”Pullot ja kynttilät heitän heille vasten naamaa!”
Romantin koetti kohteliaasti tarttua puheeseen: ”Mathilde”.
Tämä ei kuitenkaan kuullut häntä, vaan jatkoi: ”Odotappa vaan, poikani, odotappa vaan!”
Romantin meni hänen luokseen ja koetti tarttua häntä käteen: ”Mathilde”.
Mutta tämä oli nyt päässyt vauhtiin ja tyhjensi nyt varastonsa karkeita sanoja ja vihaisia soimauksiaan. Virran lailla, jonka neuvottomuus aikaan saa, tuli sanoja hänen suustaan, sanat tuntuivat kompastuvan toisiinsa, jotta vaan pääsisivät eteenpäin. Hän sihisi, sammalsi, sopersi ja alkoi pian taasen entisen sanatulvan.
Maalari oli kuitenkin lopuksi tarttunut hänen käteensä ilman että hän näytti sitä huomanneen. Hän näytti tykkänään olevan huomaamatta Romantinia, hän oli vaan kiintynyt puhumaan ja tyhjentämään sydäntään. Ja äkkiä hän itki, kyyneleet pulppasivat hänen silmistään ilman että hänen valitusvirtensä loppui. Kuitenkin huusi hän nyt sanat epäselvällä äänellä, nyt tuli vääriä, nyyhkytysten keskeyttämiä ääniä. Hän alkoi vielä pari kolme lausetta, tuli kuin jostain pistinhyökkäyksestä keskeytetyksi ja vaikeni vihdoin kyyneltulvaansa.
Romantin nosti hänet käsivarsilleen; tuli itse vallan veltoksi ja suuteli hänen tukkaansa.
”Mathilde, rakas Mathilde, kuulehan toki! Ole toki järkevä! Sinähän tiedät, että panen juhlan toimeen ainoastaan kiittääkseni herroja mitallistani. En voi silloin ottaa ketään naisia vastaan. Se sinun toki tulee ymmärtää. Meidän taiteilijain parissa ei kaikki käy kuten yleensä muualla”.
”Hän sammalsi kyyneleitten seasta: ”Miksi et sitten ole sitä minulle aikasemmin ilmoittanut?”
”Jotta en loukkaisi sinua, jotta en turhan vuoksi sinua suututtaisi. Tule, saatan sinut kotiisi jälleen. Sinun tulee olla kohtelias, eikö totta? Ja sitä paitsi tulee sinun rauhallisesti odottaa, kunnes tulen tänä yönä luoksesi, eikö niin? Huvit on täällä pian loppu”.
Mathilda murisi: ”Mutta ethän sitä vaan toiste tee?”
”En, sen vannon sinulle”.
Hän kääntyi herra Savalin puoleen, joka juuri oli ripustanut kruunun: ”Rakas ystäväni, olen viiden minuutin kuluttua taasen takasin. Jos minun poissaollessani ken sattuisi tulemaan, niin tehkää vain kunniaa”.
Ja hän vei Mathilden, joka oli rauhoittunut ja kuivannut kyyneleensä, kanssaan ulos.
Kun monsieur Saval oli yksin, järjesteli hän vähän, sytytti sitten kynttilät ja alkoi odottaa.
Hän odotti neljännestunnin, puolen tuntia, koko tunnin. Äkkiä kuuli hän portailta kauheata melua, jonkinlaista laulua, jota varmasti parikymmenhenkisen kuoron täytyi kiljua, ihmisten, jotka lähenivät tahdikkain askelin, kuten preussilainen rykmentti. Jalkojen säännöllinen poljenta vapisutti koko taloa. Ori avattiin – näkyviin tuli ihmislauma, miehiä ja naisia, jotka olivat pitkästi rivissä kaksittain käsi kädessä, tahdissa polkivat maata, nyt vyöryivät käärmeen lailla atelieriin ja sen ohessa ulvoivat:
- Lapsentyttöjä ja sotilaita
- Astuu yhdessä nyt talohon...
- – – –
Monsieur Saval jäi seisomaan valtakunnassaan juuri kynttiläkruunun alle. Joukkue oli tuskin häntä nähnyt, kun se jo kirkui, työntäytyi hänen päälleen ja pani hänet iskuillaan vapisemaan. Sitten tarttuivat he toisiaan käsiin ja pyörivät rajussa piirissä hänen ympärillään.
Hän koetti selittää:
”Hyvät naiset ja herrat...”
Mutta he eivät kuunnelleet häntä vaan tanssivat edelleen kuin hullut hänen ympärillään, hyppivät ja kirkuivat.
Vihdoin he kuitenkin lakkasivat ja monsieur Saval alkoi:
”Hyvät herrat...”
Suuri, vaaleaverinen ja aina nenään asti partainen herra tarttui puheeseen: ”Mikä nimesi sitten on, ystäväni?”
Hämilleen käynyt notario vastasi: ”Olen monsieur Saval”.
Eräs ääni huusi: ”Sinä tahdot puhua, Jean”.
Mutta eräs tytöistä lausui: ”Päästäkää teki mies vapaaksi. Lopuksi hän kuitenkin suuttuu. Hän on palkattu meitä palvelemaan eikä antaakseen virnistellä ympärillään”.
Monsieur Saval huomasi nyt, että jokainen läsnäolevista oli tuonut mukanaan ruokavaroja. Toisella oli pullo, toisella piirakka, jollakin leipää, toisella kinkku.
Tuo vaaleaverinen antoi hänelle käteen tavattoman pitkän makkaran ja käski: ”Nyt tee nopeasti tuonne nurkkaan tarjoilupaikka. Pullot asetat oikealle puolelle, ruokatavarat vasemmalle”.
Saval menetti mallinsa ja kiljasi: ”Mutta hyvät herrani, olen notario!”
Silmänräpäyksen kesti vaitiolo, sen jälkeen pääsi kuuluville hurja nauru. Eräs epäluuloinen herra kysyi: ”Miksi sitten tulette tänne?”
Hän selitti, kertoi aikeistaan mennä oopperaan, lähdöstään Vernonista, tulostaan Pariisiin, lyhyesti, koko illan tapahtumat.
Oli istuuduttu piiriin hänen ympärilleen, hänelle huudettiin ja annettiin nimiä.
Romaniin ei palannutkaan. Sen sijaan näyttäytyi muita kutsutuita. Heille esitettiin monsieur Saval, jotta hän kertoisi historiansa vielä kerran. Hän ei tahtonut, mutta häntä pakotettiin. He sitoivat hänet yhdelle kolmesta tuolilta kahden tytön väliin, jotka vaativat häntä lakkaamatta juomaan. Hän joi, hän nauroi, hän puhui, vieläpä hän lauloikin Hän tahtoi tanssia tuolineen, mutta kaatui.
Tästä hetkestä aikain unhotti hän kaikki. Epäselvästi hän vielä tunsi, että hän ajettiin ulos ja asetettiin vuoteelle, kuin olisi hän ollut sairas.
Oli jo kirkas päivä, kun hän heräsi ja huomasi loikovansa alkovissa ja vuoteella, jota hän ei tuntenut.
Eräs vanha nainen, jolla oli luuta kädessä, katseli häntä raivoisena. Vihdoin alkoi hän torua: ”No, sinä laululintu! Onko kohtuus kiskoa tuolla lailla sisäänsä!”
Saval istuutui, hän oli pahalla tuulella, ja kysyi: ”Missä olen?”
”Missäkö olette, mies? Juovuksissa olette! Suorikaa äkkiä pohmelo päästänne!”
Hän tahtoi nousta. Hän makasi vallan riisuttuna vuoteella. Hänen pukunsa oli kadonnut. Hän sopersi: ”Madame, minä...” Silloin hän muisti. Mitä tehdä? Hän kysyi: ”Eikö monsieur Romantin vielä ole palannut?”
Portinvartijan vaimo kiljasi: ”Katsokaa vaan, ettei hän enää koskaan teitä kohtaa!”
Monsieur Saval selitti hämmästyneenä: ”Minulla ei enään ole vaatteita, ne on minulta viety”.
Hänen täytyi odottaa, selittää asemaansa, ilmoittaa asioita pariisilaisystävilleen, lainata rahaa, hankkiakseen itselleen vaatteet. Vasta illalla voi hän lähteä matkaan.
Kun nyt hänen kauniissa salongissaan Vernonissa jutellaan musiikista, selittää hän uskottavasti, että maalaaminen on koko alhainen taide...
Lähde: Työmies 16.01.1905, 17.01.1905.