Isänmaa: IV. luku

IV. luku.
Isänmaa
Kirjoittanut Arvid Järnefelt

Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi matkustaessaan.

Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä. Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki ei ollut ennen nähnytkään.

Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko se suku, jonka jäsen hän oli.

Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta. Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan sisaren. – Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu – kuinka kauas se jo oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama – ja tanssi – ja kaasuvalot. – – Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän – kuinka se sykki! Hän olisi ollut valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa, kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi. – Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin. – He tahtoivat nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan sydämessä!

Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut kysymystäkään.

– Mitä sinä sitten olet tehnyt? – he varmaan kysyisivät.

– Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen.

Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät tiedä, että ”kansa” on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin ei sitä olekaan, – on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa muuallakin.

Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen, mutta painavasti: ”Ei, – talonpoikien luottamus on ensin saavutettava! Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse talonpojaksi!”

He ajattelisivat silloin: ”Vielä elää Heikissä vanha aate”, ja ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta.

Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa vilpoisemmissa ilmakerroksissa! – –

Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi tovereitaan.

Määräpäivänä vieraat tulivatkin.

Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan, hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten ajeltavaksi.

– No mitäs sinä velikulta täällä?

– Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä!

– Näytäpäs kätesi – ihan karheat, koeta, Lulle!

– Mutta kuule, Heikki, – sinä viihdyt hyvin?

– Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka hiljaiseksi olet käynyt!

He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen, – olivat olleet iloisia kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita. Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat.

Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny.

Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä.

Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton.

– Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt! –

Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri vetänyt pois hansikkaan.

Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi tervehtiessään:

– En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä. Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa! – Me kaikki ihailemme hirveästi juuri tämmöisiä vuoria. – Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni, – suo anteeksi, että heti näin vaivaamme!

– Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen. Liisa tuli esille. – Saata neiti kamariin!

Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet.

– Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki sisälle.

Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan:

– Heikki, tunnusta! – niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi?

Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin.

Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen.

Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman, – kotonsa, jossa sitä oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä, johon se oli ollut pakosta sysätty.

– Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi ripustaen sen jälleen seinälle. – Minun sormeni ovat aivan kangistuneet. –

Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja kieppui mielellään hänen ympärillään.

Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä ajatuksen ruokaa.

Fanny pitkästyi.

Hän tuli Heikin luo.

– Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt, – sill’aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune?

Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi Fanny:

– Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan kaupungin elämästä, – onko se mahdollista?

Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään.

Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja pyysi anteeksi kysymystänsä.

– He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka olitte niin innokas aatteen mies!

Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja -laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä.

Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin.

Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan. Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota ensimmäistä kysymystä.

Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua.

– Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö arvannut? – Ja hän istuutui siihen.

– On – sanoi Heikki.

Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla äänellä:

– Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä?

– Olisiko siis todella mahdollista?

– Minä olen niin päättänyt.

– Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata?

Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin haudasta.

Sama aate, joka innosti Snellmania – –

– Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni, sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle, nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen.

– – Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä. – Ehkä –! Miksei –! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori. Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille. Mutta nuorena tahtoo elää – hengittää –! En tiedä sentään, – ainakin minä olen semmoinen. – – Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin, – uskotteko sielujen yhteiselämää? – Tietysti uskotte. – Ehkäpä sentään onkin yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman maapallon pinnalla. Usein, – usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri tässä minun luonani. – Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa. Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä ymmärtäisi. – Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi tänne! – Oh, kuinka täällä on kaunista!

Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin karkottaakseen liiallista tunteellisuutta.

Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa.

He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta.

Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi Fanny Heikille kättä.

– Kiitos tästä kävelyretkestä! – sanoi hän sisälle mentäessä.

Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä muita. – Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut ääretön juopa.

He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä.

Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä.

Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina ilmestyvien tarpeiden mukaan – erittäinkin keksintöjen avulla, siten laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta.

Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja. Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa. Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita. Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja taide sen koko salaisuus.

– Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta ikkunasta. – Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan, mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen kutsumus, sisäinen tarve.

Bruuno jatkoi Artturin ajatusta:

– Sanalla sanoen, – siksi että hän on suurempien aatteiden palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus.

– Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät.

Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan. Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä, – kauan haudassa olleet tunteet.

Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta.

Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle. Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi, ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat istuivat täällä.

– Nej men –! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko olentonsa selkoselälleen; – en sådan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!]

Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa.

– Tycker du –? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä sipristäen.

– Tig för guds skull, de’ ä’ ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään viitaten Heikkiin päin.

– Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin.

Heikki kuuli kaikki, vaikk’eivät he luulleet.

Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: ”Oo – ”, oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri aatteesi!

Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle.

– Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä.

– Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä. –

– Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä.

Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta kuivasti.

Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: ”Etkö jo tule?”

Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti.

Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki kaivolle.

Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten.

Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta.

Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin.

Fanny pudisti häntä hihasta: ”Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia ja vesisuonia!”

Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä hänen tieteensä asiasta tiesi.

Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei sanonut kenellekään.

Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja sanoi: ”Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he kun eivät tiedä kerrassaan mitään.”

– Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään, – niinkuin tämä kaivomestarikin tässä.

Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä.

– Ah! – hän huusi – minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä valitsen?

Lulle ja Bruuno hypähtivät esille.

– Ei, ei, – sanoi neiti Fanny, – teistä ei kelpaa yksikään! Saanko pyytää – teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä yli.

Muut kauhistuivat.

– Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja silloin olette syvyydessä!

Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä.

Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet kevyesti yli.

Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös.

– Se oli hyvin tehty! – Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele, kruunaisin minä sillä päänne.

Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja koetti liikuttaa.

– Saanko?

– Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen.

Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi ihastukseksi.

Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla.

Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta.

He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään!

Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän puhuessaan!

Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan.

Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien: – ”Kyllä taitaa sinun sentään tulla ikävä täällä – ainakin ennenkuin eukolliseksi pääset? Lähde pois Helsinkiin! – ”

Ja niin Fannykin:

– Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin!

Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla.

Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta.

Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi.

Syksy oli jo tulossa.

Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne.

Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen.

Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä. Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon ihanassa loistossa.

Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä leikissä. – – Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina, onnellisina siellä kaukana.

Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa. Sitten vielä kauempana. – Se lensi sinnepäin: –

Lintu lensi kuusen oksalle – pri, pry-pry, pri-pri – se katsoi ympärilleen, säikähtyi – hrrrr – lensi pois: sinnepäin!

Kaikki ne sinnepäin!

Täällä vain, missä hän istui – Honkavaaran rinteellä, penkillä – oli yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta.

Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä, – ”ei ainoatakaan sielua ympärillä, joka teitä ymmärtäisi”, – oli hän sanonut.

Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo.

Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan.

Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle uhraus – mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi – naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua! – Heikki antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi naimisiin!

Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä.

Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme! Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti! Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme. Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen, viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon.

Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta oikein selväksi.

Heikki sen tiesi aivan perin pohjin.

Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä ihmisiä.

Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta ”henkisestä pyrkimyksestä”, niinkuin Bruuno sanoi.

”Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät”, – oli Artturi sanonut.

Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat ihmiset!

Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön?

Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa.

Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta.

Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään kahden vaiheilla; – jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: ”Minä lähden”, niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton.

Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein Honkavaaran kupeella.

Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään himmeämpää.

Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään.

Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi ajatuksiansa.

Siinä seisoi hänen edessään Liisa – puhtauden ja siveyden elävänä kuvana.

Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä penkillä – ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen sanoisi.

Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä, painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä: – sanoa suoraan, että hän ei ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin. – – Hän tunsi sen kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli ”sivistymätön” ja hän ”sivistynyt”, oli siitä tietenkin jotakin jäljellä, – ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään. Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin pyytää anteeksi, – täytyi.

Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa – se, että niin täytyi. –

– Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa vihdoin sanotuksi.

– Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota minun täytyy kestää.

Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi.

Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan. Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat, jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki silmänräpäyksessä.

Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi:

– Liisa, – minä – olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä.

– Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne ovat menemässä aivan hukkaan. – Katso, minä en ole luotu elämään tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni. – Luulin itsekin alussa, että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä, joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta ei ole kellekään mitään hyötyä.

Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa, – se antoi nyt hänelle odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut puhua oikein pitkälti ja kauniisti.

Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi samaan suuntaan.

Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää – –

Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan, kaikkea tuota tekemään – pois Vuorelasta – pois vanhasta kodista. – – Ja Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa vasten eikä nostanut enää katsettaan –

– Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki. – Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata. – Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen?

Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn.

– Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän – Aikomukseni ei ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata tänne takaisin – sitten. – Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät! Minun on pakko – se on velvollisuuteni! – Sano Liisa, tahdotko puhua asiasta isän kanssa?

– Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he lähtivät kotiin päin molemmat.

Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan hänen totisuudestansa.

Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi. – Ensimmäinen askel, jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä.

Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta.

Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla. Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä, jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean taivaanlaen. – Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki. – Mutta hän tahtoi näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa – Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan.

– Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen – sanoi Heikki välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa nostelemaan.

Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin. – Heikki katsahti hänen jälkeensä. – Mitä kummia hän olikaan tehnyt? – Itkikö Liisa? – Ei suinkaan! – Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla.

Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut.

Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa.

Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä, säpäleinä.

Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa.

– Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti. – Jos sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään pappi.

Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan sijaa hievahtamaankaan, – niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt.

Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän kuuli nuo sanat.

Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee. Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi.

Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa. Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se soti kaikkia Heikin aikeita vastaan. –

Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti levottomuudesta.

Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan? Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset. –

Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat – –!

Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin papinkouluun.

Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen:

– Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten – jos Jumala sallii – tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille korvillemme.

Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin jatkakoon, – ja varttukoon vain sillä tiellä. – On niitä toisiakin keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään – jollei niin lujalle kuin olisi sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että kotiseutu hänestä hyötynsä saisi.

Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää tahtoa riittäisi.

Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta silti hukkaan menisi. – Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan. – Ja miksi ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi.

Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan.

Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä. Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat, lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle.

Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen.

Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa.

– Vai Vuorelan isäntäkö se on? – ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä hynkkäsi lähemmäksi.

– No vai Vuorela, – terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla asioitakin – he-he, – et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa rovastia tervehtimään, – kyllä, kyllä sinun tiedän. – Jaa, jaa, käypä sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani katketa, niin, niin, – käy sisään vaan! – Ja hän saattoi Vuorelan sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi piippuja valikoimaan.

Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä?

– No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin he olivat ensin vähän muusta jutelleet.

– Vai Helsinkiin, sanoi rovasti, – no niin, niin, sen saatoin arvatakin. – Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot?

– En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon papiksi! –

– Hm, pani rovasti; – papiksi. – Ja onko pojalla juuri papiksi halua?

Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut.

Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti paremmin:

– Katsopas, Vuorela – suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta, – semmoinen sisällinen halu, joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen. En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva. – Voi olla; miksei! – Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon vaali?

– Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen virkaan! – Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen!

Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa.

Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt vastakkain.

– Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen, – että Heikkini saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi.

Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta sisälle. – Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan. Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi.

– No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi: – rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte. –

Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin. – Ei voinut ruustinna totta puhua.

Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan Vuorelan kysymyksen raskaan painon.

Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään:

– Niin, niin, katsos Vuorela, – en olisi koskaan omasta puolestani muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo ja lapset ennen kaikkea! – Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni – ja teitä kaikkia seurakuntalaisiani – sinua, Vuorela!

Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään.

Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti.

Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä – entisiltä ajoilta; sillä viime aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan.

– Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi Vuorela kuivasti.

Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen.

Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan.

– Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra! –

– Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela.

Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin.

– Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän. – Semmoinen maamoukka se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle!

– Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela. – Hänen luotansa juuri tulenkin.

– Ja mitä sanoo rovasti nyt?

– Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois. –

– Soo, vai muuttaa rovastimme!

Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan:

– Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin. Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut. Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta – yksiä tukkiaikain villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen maailmaan kultaa hakemaan.

Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi:

– Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan kuluttua:

– Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä, – ja hänen luontonsa on hiljainen ja siveä.

Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa.

Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät, kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa, suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä, – jotkut hajosivat pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa oksissa.

Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli vain sanonut: – Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten tahdot!

Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi voivansa hänelle antaa. –

Kaikki muu, mistä isä puhui – perintö-oikeus ja syytingille-myynti – se ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki kiitollisena hänen käteensä.

Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan.

Ja niin Heikki sitten lähti.

Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä. Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan oveen, jota ei koskaan suljettu.

Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan suljettu.

Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi.

Hän liikutti sitä.

Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut tuntenut, – ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen.

Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan eteisestä tupaan.

Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht’aikaa – mutta alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut kuin että ovi oli kiinni.

Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan.