Isoäiti

Isoäiti. Kirjoittanut Arvid Genetz

Talossa taattoni ol’ ennen vanha muori:

Me «gulle Farmor’iksi»^[1] häntä kutsuimme.

Ol’ tarkka hällä silmä, juhlallinen kuori,

Mutt’ ystävällinen hän oli kaikille;

Hän pyylevänä istui liekkutuolissaan

Ja aina nuuskasi ja aina neuloi sukkaa,

Ja valko-négligé se peitti valkotukkaa,

– Hän oli köyhän nimismiehen leski vaan.

Hän puhui suomea kuin muukin Turun nainen,

Sen hullunkurisuutta nauroin «monda kerdaa»,

Ja ruotsinkieltä lauloi hän kuin Ruotsalainen,

Ja hänen lauseparsillaan ei ollut vertaa.

Jo Ruotsin aikana ol’ hältä mennyt nuoruus,

Kesk’-iällään ol’ tullut «Vanhaan Suomehen»,

Ja Ruotsin prameus ja Suomalaisen suoruus

Hänessä solminneet ol’ liiton herttaisen.

Mä aamuin nousin ennen muita useinkin

Ja puolihämärissä yksin leikitsin;

Mut kello kuus ma hiivin mummon luoksi:

Siell’ oli valkeaa, siell’ oli lempeä,

Ja tarjona ol’ kahvitilkka lämpimä;

Ja sitten pitkin sekä poikki juteltiin,

Ja hauskat kertomukset virtanansa juoksi:

Hän haasteli, mä kyselin ja kuuntelin.

Ajoista menneistä hän kertoili jos jotaan:

Isänsä lähtöä hän muisti Kustaan sotaan,

Niskassa kankipalmikko ja miekka vyöllä,

Kun sotaan yhtyä ol’ tullut käsky yöllä.

Kuin eilispäiv’ ol’ Suomen sota muistossansa.

Kun kurja neljäs Kustaa pantiin viraltaan,

Hän oli Tukholmassa sisartensa kanssa

Ja tunsi Adlercreutz’in, maansa kostajan.

Häll’ isoäit’ ol’ ollut Silfversparreja –

Se nimi mummon suusta vasta helkähteli –

Ja presidentti Feuerstern’in johdolla

Hän nuorna Télémaque’in ranskaks opiskeli.

Ja Suomen valta-ylimysten joukkioon

Likeinen tuttavuus tai heimo hänet kytki:

Hän tuns Depont’it, Rehbinder’it, Armfelt’itki,

Ol’ kummi – turha työ – myös Casimir von K:n.

Hän oli niinkuin keskipiste kodissan’,

Kuin aurinko, jonk’ ympärillä kaikki pyöri,

Jon silmäin alla kaikki liikkui, toimi, hyöri

Ja jolle kaikki teki tilin toimistaan;

Voi piikoja, jos päivällist’ ei tuonehet,

Kun mummo huomautti: «Hon är redan ett!»^[2]

Kun valkolakissan’ ens-lyyry välkkäeli,

Ja jouduin eukon kysymysten uhriksi,

Ja kaikki vaiheeni hän tarkoin tutkiskeli,

Ja «kalaasista» tunnustin, kuin minut kaas se,

Niin mummo murahtain: «Nej si man på de’ ase’!»^[3]

Toi kihlasormuksensa muistoks sormeeni.

Välistä koreissaan tul’ meille Maija-Liisa,

Jok’ aikaisin mun hurmas silmin kaunehin,

Mut mummon katsehet ne kääntyi pukimiin,

Ja tulleelle hän virkkoi lausein lempein:

«Kom hit, mitt gull, och dina agremanger visa!^[4]

Postilloja ol’ meillä montakin, ja niistä

Enimmin ukko Lutheerusta viljeltiin,

Mut välistä me, noudattaen mummon mieltä,

Otimme jälkiruuaks saarnan Hagberg’istä:

Kas siin’ ol’ miestä, siinä Ruotsin aijan kieltä!

Schaumann’in ääressä hän saattoi uinahtaa,

Sanoen sitten: «Biskopen var läng i da’!»^[5]

Kun vanhus sairastui, ja tohtor’ niinkuin kaarne

Ajokseen tahtoi iskeä, niin sairas pani top:

«Nej, nej, min nådiga herr Doktor, sota barne’,

For Guds skull inga knifvar på min gamla kropp!»^[6]

Vanhuuden vaivoista hän nukkui rauhaan Herran.

Jo aikaa monta on, kun hältä viime kerran

Sai kuulla tunnettua: «mjuka tjänarinna!»^[7]

Mut muistonsa, kuin Syyskuun ilta ihana,

Kuun kirkastama, tyyni, lämmin, taruisa,

Muistoistan’ muinaisist’ on milt’ei herttaisinna.

1889.

1. Isoäiti-kullaks.
2. Kello on jo yksi.
3. Kas vaan sit’ raatoa!
4. Tul’ tänne kuldasein ja näytä koristeesi!
5. Pispa oli pitkä tänään!
6. Ei, armollinen herra Tohtor’, lapsi kulda, Ei Herran tähden veist’ mun vanhaan ihooni!
7. Nöyrä palveljanne!

Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.