Itätuulessa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Itätuulessa.
Runo Kansalaisjuhlassa Tampereella 10/4 1890. Valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen muistopäivänä.
Kirjoittanut Severi Nyman


Täm’ on isojen vihojen vaikea maa,
Tämä Suomen ranta rukka,
Täm’ on tuhanten surujen tuttu maa,
Täm’ on syksyn surkea kukka.
Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
Kait kohta sen hyytävi halla?
Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
Sen tulevan talven alla.
Vain Luojani tiesi ne viljavat veet,
Ne, joilla sen kostuan juuret,
Ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
Ja ne hikihelmeni suuret;
Sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää,
Ja sen turmeli valkeat vainon,
Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
Suon kuolla jo kukkani ainon.
Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
Ei jouda se koskaan hukkaan!
Niin kallis on kansalle syntymämaa,
Se on suostunut surujen kukkaan.
Minä valvatan vieläkin vienoistain,
Siks kun mulla sykkivi rinta,
Ja mä varjelen maatani mairettain,
Jos henkeni ois sen hinta.
Mit’ on kylvänyt runsas rakkauten’,
Se vihanko viimoja horjuis?
Se horjuisko valtoja vääryyden,
Sit’ eiköpä totuus torjuis?
Käy tänne vain vihan, valheen mies,
On turhat sun tahratut kalpas,
On tuttuja meillä sun tummat ties
Ja portill’ on vartio valpas!
Sä päällemme peikot nostaos vain,
Joka polvulle pankosi ansa,
Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, –
Jää jäljelle Suomen kansa,
Kysy, mit’ on sen laki ja oikeus,
Ja mihin se hintahan myödään,
Jok’ ainoa mies on Vibelius,
Käs’ jäykkänä kirjahan lyödään.
Se on ollut se yksi ja ainoa,
Joka tuonut on tuskissa hoivon,
Se on ollut se yksi ja ainoa,
Johon onnettuudessa toivon.
Se on ollut aarteeni arvokkain,
Sit’ ei saa tallata jaloin!
Se on annettu armona Jumalain,
Se on vannottu keisarivaloin!
Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
Ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
Kuin Feeniks lintu se nousisi taas
Ihan turmankin tuhkien alta.
Se on Vestani kallis, mi valvonut on
Mun kansani hengen tulta,
Se on koskematon, se on kuolematon,
Voi, ken sitä ryöstäis multa.
Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
Ja kansalta onnen uskon?
Ken päivyen taivolta riistää tais
Ja pilven rannalta ruskon?
Mun kansani kevät se kajastaa,
Se on uskoni varma ja vakaa,
Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
Se on tuleva talven takaa.
Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
Ja virtojen vuolahat välkyt;
Kotirantojen koivut on vihreissään,
Ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
Ja se kansani kevät se kaunis on,
Sen on siivillä siunaus Herran.
Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, –
Ja se kevät on koittava kerran.


Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.