Itsepettäjä pimeässä

Itsepettäjä pimeässä. Kirjoittanut Larin-Kyösti

(Hän, itsepettäjä virui olki vuoteellaan ja pimeä oli hänen kidutuskammionsa, hän katsoi sieluunsa kuin hämärään huoneeseen ja painiskeli itsensä kanssa, sillä hän oli pettänyt itsensä ja hyljännyt hyvyytensä ja korskeuden henki puhui hänen kauttansa):

1.

Minä hämärästä kuiskeen kuulen

läpi huurun ja harmaan sauhun,

ja äänet solisee, loiskaa ja soi,

min’en huutaa voi,

näen pimeän partaalla keltaisen kalvon

ja pimeän pohjassa kahleissa kauhun

ma yksin yössä valvon.

Mun allani avaruus aukee,

näen vihreän, limaisen portaan,

sieltä sekava helvetti heijastaa, –

pois valuu maa,

näen laihat kädet, ne toisiaan kaulaa,

siellä kirotut henget sortuu ja sortaa,

ja kimeä kuoro laulaa.

2.

Ma katselin usviin ja uumeniin,

ma veteliä vesiä näin,

näin pitkän varjon vuorella,

se liikkui ja leijui päin.

Mun sieluni vajosi varjoihin,

ma silmäni käänsin pois,

ma kuulin äänen himmeän

kuin kaukaa käynyt se ois.

Ja kiperän männyn runkoa

mun käteni kiemuroi,

en tahtonut syöksyä syvyyteen

ja pohjaton pimeys soi.

Läpi yön kimakirous kimposi,

tuli varjosta luokseni mies,

hän kädestä otti ja kuiskasi.

Ken syvimmät syntini ties? –

3.

Ja kuoro se lauloi pohjasta yön:

Kirotut olkoot äitien kohdut,

sielt’ olen täyteisen tuskani tuonut,

kirotut valkeanviekkaat rinnat,

niist’ olen myrkkyistä maitoa juonut!

Kirottu maa, joka nesteitä siittää,

kirotut siementä kantavat tuulet,

kirottu yö, joka lempehen vihkii,

hekkumaan valtaan kun yhtyvi huulet!

Kirottu taivas ja taivahan taatto,

synnin tarhaan sä ihmiset suorit,

kukkien kevättä valheella höystät,

syksyllä lehdet kylmällä kuorit!

Miksikä päivänpaistetta lupaat,

miksikä houreita helmaamme kannat,

miksi on armas aamuinen taivas,

miksi on kaameat kuoleman rannat?

Miksikä matojen maireeksi tänne

loit sinä kurjat mustahan multaan,

miksikä lietsoit liekkejä rintaan,

jotta se kiroisi kimmaista tultaan?

Kirotut luonnon tuhannet tuskat,

kirottu valhe ja kiiltävä kuori,

tulkoon ihana, ikuinen tyhjyys,

kaatuos päälleni korkein vuori!

4.

Selin vuoteella tuijotan tummuuteen

ja rinnassa polttaa ja pistää,

omantunnon tulta mä suitsutan,

en apua löydä mistään.

Läpi kammion pimeys keinuilee

ja lattia allani häilyy,

alas, ylös mä taivaan tanssivan nään

ja tähdet sekaisin väilyy.

Ma pimeään astun ja horjahdan

ja yössä ma etsin juomaa,

jääkylmä henkäys huoneessa käy,

ovensuussa ma varjon huomaan.

5.

Hän jalkapäähäni istahtaa,

ja vihreät, häijyt silmät kiiltää,

häntä välttää on turha työ,

hän himoo ja sielua saartaa;

mun suoneni sairaasti lyö

ja vilu mun viiltää,

ja kammo kaartaa,

nyt on tullut mun elämäni kiirastulen yö.

Hän valvoo kiihkoja kannustain,

kun houreesta hirmu-uneen herään,

salapaulaan hän langettaa,

hän tarkoituksensa salaa

ja hiipii vuoteeni taa;

ma luontoni kerään

ja tahdon alaa

ja paljastan kaikki ja kutsun salamaa.

6.

Soi, soi, synti soi,

mä verellä velkani maksan,

mut vielä ma seista jaksan,

et iskeä voi!

Pois, pois multaan vie,

Manan maille on ihana tulla

ja sulla kuin kurjalla mulla

myös lepo lie!

Pois, pois maahan lyö,

sinä suuri ja syntinen henki,

vie toivoni viimeinenki

ja tule yö!

7.

Ma otsaani löin

ja makasin suin,

kuin ennen öin

ma syntejä luin

ja kidutuspenkissä huutaen hourin.

Ma janoon jäin,

mulle muisto toi,

mitä rumaa ma näin

ja korvissa soi,

kun olkivuoteelta seiniä kourin.

Ma ruukkua hain,

mä kättäni tu’in,

tasapainon sain

ja nyrkkiä puin;

näin mustan varjon, se kynnystä kiiri.

”Pois nimessä sen,

ken sunkin loi,

sua väistä en,

oi, selaa, oi,

taas levossa leijuu pimeä piiri!”

8.

Taas seestyvi synkeä yö,

näen valkoisten vuorten särmät,

pois aaveeni pakenee huminaan

kuin matalat, harmaat härmät.

Tuli kirkkaus ja ma näin,

näin ihanaa unta, uutta:

ma kuljin suuressa metsässä,

puut kuiskutti salaisuutta,

puron rannalla valkea hirvi joi

sinisilmin ja kaarevin kauloin,

uniyrtit niituilla vihannoi

ja kuninkaanlintu lauloi.

Mun sieluni suli ja laajentui

ja sävelten virrassa tunteeni ui,

soi humisten ilmojen urut,

ja sinne siniseen korkeuteen

pois himmeten haihtui surut.

9.

Ja lähtehen reunalla uinaillen

lepäs hento nainen ja tumma mies

ja silmät ne onnesta välkkyi,

mies soitteli ruokopillillään

ja naisen nauru se helkkyi.

Vaan sitten synkkeni syntihin pois

tämä päivänpäilyvä taulu,

mies nuorta vaimoa kammoksui

ja huulilta sammui laulu.

Tuli yrttitarhaan kaunis kyy,

tuli ikuinen tuska ja surujen syy,

tuli toukka, koi, joka kukkia söi,

tuli kiista ja katkera kauhu,

veli veljeä löi,

kun sauhusi uhrisauhu.

Ja valosta pimeän pitoihin

ja päivästä valheen vaivaan

sai ihminen harhata mieron mailla,

tuli kuoleman suuri kirous

ja itsepetoksen lumous,

ja sydäntä, sääliä vailla

tuli Luoja ja sulki taivaan..

10.

Tule pilvien pitäjä suuri,

tule tulkiten, tuomiten,

vai oletko vaeltava varjo vain

tai valhetta ihmisten!

En köyristä enään selkää,

en sinua pelkää,

sinä hämärä, salainen, suuri,

sano, missä on synnin juuri,

koska alku olet ja loppu myös

ja ääretön on sun työs!

Jos sieluni syntyä hallitset

ja elämän kulkua vallitset,

niin aukaise silmäni mun,

että näkisin sun,

josko olet, olit ja tuleva oot,

sitte taivahat lauetkoot!

Ma herjaten seisoin ja napisin

ja huumeessa huojuin ja vapisin,

ja painoin kuin teuras pääni.

Ei hiiskausta, ei suhinaa,

ei räjähdä taivas, ei horju maa,

ja tuntui kuin vuodet ois vierreet pois,

ja soinut ois

vain kysyjän kolkko ääni.

11.

Ma tahdon käydä kuin aamunkoi

yli sumuisen, maisen saastan,

ma kirkkaan laulun saatossa käyn

yli merten, kun maailma allani soi

ja kääpiöt toisiaan raastaa.

Ma tahdon kulkea korkeuteen,

missä kauniimmat kaaret hohtaa,

ma punaista soihtua heilutan

ja rataa ma muutan hiljalleen,

miss’ uusia tähtiä kohtaan.

Ma tahdon laajalti vaeltaa,

sädesuihkuja alas ma heitän

ja kultaisin kimpuin ma kihlaan sun,

sinä pieni, synkeä, syntinen maa

ja sitten sun yöhön peitän.

Sinut poltan ja liekkihin kärvennän,

tulivuoria helmaasi ammun,

sinä ilmanraanana sinkua saat;

sinut avaruuksihin tyhjennän,

kun uusihin urihin sammun.

12.

Sua huusin ma itkussa illoin,

kun suru oli suuri mulla,

oi, täytyykö, Herra, mun herätä

ja luoksesi ryömien tulla!

Ma vuodatin öljyä vuoteellein

ja huoneeni tuleen pistin,

oi, täytyykö voimaa vuotaen

mun vaipua juurelle ristin?

En tahdo armohos luikertaa,

kun hätä on suuri mulla,

ma tahdon yksin kamppailla,

en voi minä ryömien tulla!

Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.