Jättiläinen

Jättiläinen. Kirjoittanut Esaias Tegnér

Suom. Aarni Kouta.

Ma asun salissa vuorten

maan alla niin syvällä, että

ei Odinin silmän säde

voi sinne tunkeutua.

Ma valkeita Aasoja vihaan

ja poikia Askurin,

ne edessä jumalien nöyrtyy,

ma joita halveksin.

Mun riemuni ratsastaa

on seljässä sydänyön myrskyn.

Ma poljen peltojen laihon

ja pirston vesillä purret.

Tuvan tuttavan luota harhaan

ma johdan vaeltajan,

ja riemuitsen, kun hän pelkää

jätin naurua raikuvaa.

Toki päivääkin sietää voin,

sädeloistossa säihkyvää,

valkyriain siivet jos liehuu

verenpuuntavat ylläni vain.

Näky armas, kun jousien pääskyt

sotakentällä liitelee,

ja säilä sykkivän syämen

kun jääksi jähmettää.

»Mitä viattomuudestasi,

sa Emblan tytär?»

On kukkasi sylissä peikon

jo kuihtunut pois.

»Miks taistelet puolesta maasi,

sa poika Pohjolan?»

Esi-isien kuulut kummut

möi kurjaan kultaan hän.

Eli laaksossa tietäjä viisas,

hän lausui totuuden

niin syvän kuin Odinin puhe

on kera Mimerin.

Pivon usvaa mietteiden miehen

ma heitin silmille.

Oi autuus! Se narri kieltää

nyt vallat taivaiset.

Runoniekan, Valhallan vieraan,

ma vihaan unia

isänmaasta ja maineesta,

jumalista ja hyveistä.

Sinipilvestä houkkoa tuota

en houkutella ma voi.

Olen tyytyväinen ma sentään:

hänt’ ihmiset halveksii.

Thor vasara kädessä saapuu,

ma hälle hymyilen:

ma tunturin kypäräksi

heti asetan kiireelle.

Sota soikoon sankarivoiman,

pyhä aurinko paistakoon.

Paha yhtä on kuolematon

kuin hyvyys suurinkin.

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.