J. L. Runebergin muisto

J. L. Runebergin muisto. (Ennen painettu Joukahaiseen VIII). Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman

Armas maa isien, runolaulun syntymä-seutu!

   Nyt suru täyttävi sun, katkera kaipaus on.

Haikean sait sanoman: parahin sun poikasi kuoli,

   Maalimast’ muuttanut pois ruhtinas on runojen.

Poissa nyt Runeberg on; salihin hän tähtien riensi,

   Oiva ja loistava kuin aurinko armahinen.

Kuoren tempasi maa, runohengen vei koteron se;

   Saalihin sai komean Tuonela heltymätöin.

Henki nyt taivahan on, hänen kuuluisa kunnia Suomen

   Rakkailla rannoilla sen aina hän mainio on.

Tääll’ ei kalveta voi ylevän runoniekkamme muisto;

   Ainapa myös pysyvät nuo etevät jalotyöt,

Jotka hän loi nerollansa ja joit’ ihailemme me täällä:

   Serbian maan säveleet, Hauta, mi Perhossa on,

”Hirvenhiihtelijät”, ”Nadeschda” ja pappilan ”Hanna”,

   ”Fjalarkin kuningas”, ”Vänrikki Stool” jopa myös

Virret hurskauden sekä viel’ urohot Salaminin.

   Tähtinä rakkauden kaikki ne tuikkaelee. –

Oi, sinä, Runeberg, loit älytöilläsi kunniapatsaan;

   Heittävi oivana tää loistoa ympäri maan.

Kas, yli tunturien, yli vuorten harmaja-päiden

   Katsovi patsas tää, nousevi pilvihinkin.

Myös koko Eurōpan jalot kansat antavat hälle

   Kunnian kuuluisan, mainehen kaunihimman. –

Köyhä on maa isien, sä timantteja hukkahan etsit,

   Kultaki kiiltävi vain pienenä huuhtojallen.

Kuitenkin moni maa, joka rikkahat aartehet kätkee,

   Onneva oisi se, jos, varrella vuos’-satojen,

Laulaja nousisi sillen niin kuin Runeberg suuri;

   Sill’ äly oikea on kalliimpi kultoakin.

Kansasi rakkaus aina sun hautasi vartija olkoon,

   Kaiho ja kiitollisuus multias kastakohon!

Laakeriseppeli, min hymyhuulin viisas Apollo

   Puistossa Parnassin kietonut otsahas on,

Seppelöi maatasi niin kuni maalaamaa kuvastossa

   Puittehet kultahiset, kaunihit piirielee.

Suomen maisemat oot, salot, saaret, siintävät järvet,

   Rakkahat rannikotkin, synkeät myös erämaat

Maalannut, kuvaten lumouksen aartehet niissä.

   Selvähän kertoelit kansamme luontehenkin.

Suomelan astuvi mies kuvaelmistas esihin niin

   Suorana, valjuna kuin tääll’ lumimaassa hän on.

Mutta kun leimahtaa sotaliekit, kun tykit paukkuu

   Julmalla jyskeellään, sankari on joka mies.

Silloin selkenevät nuo tuimat, töykeät kasvot,

   Rinta jo aaltoelee, urheus täyttävi sen.

Riemun ja uljuuden sulo-kyynel kaihtavi katseen.

   Taistelu, kuolemakin eest’ isänmaan jalo on.

Puolustus kotimaan, kun vaara ja turmio uhkaa,

   On jalo työ tosiaan, on pyhä velvollisuus.

Tappelukentällähän ihanimpia kukkia kasvaa;

   Oi! veriruusuja siell’ uhkeita uljaelee.

Kuolon enkeli käy majesteetissaan yli kentän;

   Sankari-rintojen hän ruusuja poimielee.

Runeberg armahinen, runotarten ystävä kallis,

   Kuuluisan kuvasit ottelun sankarien.

Leikin mainehikkaan sulo-Suomesi kertoelit sie;

   Sykkimähän sydämet miesten ja naisien saat,

Milloin vain lukevat runoelmias, taikka jos muutoin

   Mielehen juolahtaa Vänrikin kertoelmat.

Nukkuos tyynenä nyt, sinä Pohjan laulaja-joutsen!

   Kansasi kiitollisuus kaunihin palkkasi on.

Tauonnut kipus on, monivuotinen vaivasi tänne

   Tuskan jäi tupihin, terveyden sinä sait.

Henkesi autuuden ilojuhlia huoleti tuolla

   Tähtien tuikkivien turvissa viettävi nyt.

Kiitos on Jumalan, hänen on myös kunnia aina,

   Kantelo-kultaisen että hän Suomelle loi,

Vieläpä lyyrankin ihanaisen, min lumous saa

   Poistumahan povien jäät sekä niettehetkin.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.