Jaakko Ilkan kirous

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jaakko Ilkan kirous

Kirjoittanut Santeri Mäkelä


Kirottu olkohon maa, miss’ ei köyhällä oikeutta oo,
vaan oikeus on niillä, joilla on kultaa kukkarot täydet,
hovit uljahat, uhkeat linnat.
Kirottu konnien maa, asemiesten,
verokiskurien, huvien hurttain,
joille oma oikeutensa on pilkka ja herja,
veri naisten ja lasten paras helkkyvä viini.
Maa kirottu, missä ei köyhälle kuulu
muuta kuin vankila, pyövelin piilu,
missä nyt nilkoissa kyntäjän kurjan
helyt herrojen herjojen helkkyy.
Te voittajat, teillä on riemun hekuman hetket,
te nyt voitosta ylpeinä mässäätte, juotte,
huulilta herrashuorien simasuukkoset saatte.
Me, jotka nyt kahleita kannamme, meill’ oli usko
ihanampi kuin aamu, rusopurppura puhdas.
Me uskoimme: korpi on sen, joka raataa,
vilja on sen, joka kylvää ja korjaa.
Ja vaikka nyt kahlehin kytketyt oomme
ja päällämme heiluvi pyövelin piilu,
niin lujemmin vaan ikioikeuteemme
me uskomme vankkaan.
Me iskimme niin kuni iskevi kyntäjä korven
vihamiestä, mi vieras on sille.
Väen voimalla iskimme veroherraamme herjaa.
Siksi ei kahle oo raskas, ei kuolema kolkko.
Hio kirvehes, pyöveli!
Tee, mikä sen tehtävä on!
Kun teilata mielit, niin teilaa.
Ei meille pappien palvelus kuulu, ei kellojen soitto.
Sorakuoppa on hautana meillä, ei siunattu maa.
Vaan kansa, mi kuurussa kulkee, ja sortajat myös
on kuuleva teilauslavoilta viimeisen viestin:
»Ei kuolematonta voi kuolleeksi tehdä,
ei kirottu hauta, ei pyövelin piilu, ei pölkky».

1924


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.