Jalouden voitto (Avellan)

Jalouden voitto. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Jaloudelle ma säveltelen, veikot.

Kuin se voittaa, vaikk’ on estämässä peikot,

Kuin se häätää kiukun, kuin se ruhtoo vallat,

Maaliman tieteä, lauluni, saa!

Kurjaa lohduta, jos toivomasta herkee,

Lausu orjalle, ett’ päästön hetki kerkee,

Turman joukoille, kut julmat tuovat hallat,

Lausuos kostoa luontelevaa!

Kas, kuin tähtivaipassansa konna kulkee,

Loistossa, jon salaisesti ryöstää julkee:

Säikähtynyt laki uupuu ällistellen

Maahan, miss’ astuvi valtias tuo.

Mutta jalous, jon otsa tyyntä hohtaa,

Astuu häntä vastaan, silmä silmää kohtaa,

Ja hän seisoo voitettuna, – kainostellen

Kaihtivat kasvonsa multahan luo.

Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raastaa;

Missä karja karkaa, missä syntyy saastaa,

Käy se ylpistellen valtiaisuuttansa,

Turvaten voimahan uhkuavaan.

Vaan kun huomaa paimenen, ku apuun juoksee,

Jalouden, joka ohimoilta tuoksee,

Mielin langennuisin, uhrin kaattuansa,

Karkavi metsihin piiloamaan.

Hurme kruununa ja kalpa valtikkana,

Pelko lakina ja kahle vaatiana,

Hirmuherra hiukuneita vallitsevi,

Kuolo ja kauheus viestinä vaan.

Unhoittaen aatelinsa, kunniansa,

Orjat hälle kantaa suitsu-uhriansa;

Palkkajoukot pauhaavaiset riemuitsevi,

Häntä jo kiittävät jumalanaan.

Rikos vallitsee ja hyvä lastatahan:

Ihmistunto myydään, totuus tallatahan,

Aatos korkea kuin nälkäkukka viihtyy,

Petturin kourahan nääntyä saa.

Luonnon kaiken huovatessa, saastuessa,

Ja sen juhlapäiväin yöksi muuttuessa,

Miss’ on kosto? Koska avuntuoja kiihtyy,

Maalima raastunut rauhoa saa?

Katso, sortumatta, säikkymättä, lassa,

Jalous on hautain kesken nukkumassa,

Valkeuden, vapauden väillä sorjat

Enkelit ruokkivat uinoavaa.

Vaan sen voima nuori yltyy yltymistään,

Aatos piileväinen syttyy syttymistään,

Ja hän avaa silmänsä ja eessään orjat,

Vallat ja rauniot huomata saa.

Silloin tainnos taantuu, kiukun liekki liehuu,

Sydän nuori veljein sorrannasta kiehuu,

Kilpi kalkkuu, ja hän valon juhlaselle

Vannovi luontoa auttoakseen.

Ja hän voimallisna, lemmellisnä kulkee,

Sateisin, kuin päivän tähti, itsens’ sulkee,

Talvi-yötä julmaa hirmuvaltaiselle

Hehkuvin nuolisin kostoakseen.

Silloin turmantuoja kaatuu, yöhyt poistuu,

Koittehesta meret, mantereiset loistuu,

Uuden päivän aamukoita kohden kiihtyy

Raikkahat lauluset vapauden.

Mutta riemun hälinätä korkeemmaksi

Nousee jalous, jo kasvain taivahaksi,

Ja sen helmassa sitt’ kahleetoinna viihtyy

Maisemat suojana siunauksen.

Mutta kerta pasunaisen ääni kaikaa,

Avaruudet koolle tähtiryhmät taikaa,

Katoovaisuudelle saalihiksi kaihtuu

Wallat, kut täyttivät taivon ja maan.

Vaan vaikk’ auringotkin asemiltaan taipuu,

Vaikka maahut huovantana alta vaipuu,

Ja vaikk’ unhoitettuin mailmain tuhka haihtuu,

Kestävi, voittavi jalous vaan.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.