Jalouden voitto (Forsman)

Jalouden voitto. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Jalon kiitäntää nyt kanteleeni soittaa,

Kuinka häätyneenäkin se vihdoin voittaa,

Sortovallat kaataa, pahaa uhmiellen,

Mailmalle laulele, virs’ ylevin!

Kurjaa toivotonta lohdutellen auta,

Sorretulta murra orjakahleen rauta,

Turman joukkiolle, väkivaltaisellen

Lausuos: saapuvi kostajakin!

Tähditelty vaippa yllään, konna julkee

Ryöstön antamassa komeudessa kulkee;

Laki vaikenee ja väistyy kauhistunna, –

Maahan sen polkevi mahtaja tuo.

Vaan kun hyveen otsa tyynnä hälle hohtaa,

Hyveen kirkas silmä konnan silmää kohtaa,

Lannistuu se, taantuu, häpyyn sortununna,

Katsehens’ arkana maahan jo luo.

Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raataa;

Kun sen teuraat vertyy, kun se karjaa kaataa,

Käy se ylvästellen mahtavuudestansa,

Turvana tarmo ja hirveä suu.

Vaan se huomaa avuks’ rientäväisen paimon,

Loistavan tään silmist’ äkkää hengen aimon –

Uljas lannistuu ja, laskein teurahansa,

Metsien yöhön jo piiloutuu.

Hurme kruununaan ja valtikasna miekka,

Riutuneitten kesken hirmuherra riekkaa;

Synkeys on sen sääntö, kahleita hän määrii,

Kuolo ja kauhu sen käskynä on.

Aatelinsa unhottain ja kunniansa

Orjat hälle kantaa suitsu-uhrejansa,

Linnan ympärillä palkkaparvet häärii,

Huutaen: ”oot jumal’ kuolematon!”

Rikos vallitsee ja totuus maahan lyödään,

Hyvä piileksii ja ihmisarvo myödään,

Vaivais-kukaks’ aatos ylhäinen jo maatuu,

Petturi-kourien sortama tuo.

Konsa luonnon pyhää solvaiseepi räivät,

Yöksi muutellen sen kauniit valopäivät,

Miss’ on kosto, veljet? milloin apu saatuu,

Autiomaille mi rauhoa tuo?

Katso sortumatta, säikkymättä surmaa,

Jalo uinuu vielä kesken kalman turmaa,

Jumal’-lapsen luokse laskee enkeleitä,

Näilt’ ylevää vapautta se syö.

Lempikätten alla hälle voimat varttuu,

Aatesäkenistä kirkas lieska karttuu,

Silmäns’ aukoo hän ja katsahtaapi teitä,

Orjat, tyrannit ja turmion-yö!

Silloin horto haihtuu, vihan liekki liehuu,

Sorretuiden veljein vuoksi sydän riehuu,

Luonnon päästää vannoo hän, ett’ tulta sinkoo,

Viettää voittoa valkeuden.

Tenhon-lemmellisnä retkelleen hän lähti,

Loistoon verhottuna niinkuin päivän tähti,

Surman-tuojaa kohden talviyöhön linkoo

Nuolien tulta hän ehtimiseen.

Silloin loppuu yö ja kaatuu hirmuhaamu,

Merten maiden päällä lieskaa kirkas aamu;

Kohden nuoren päivän huomen-kirkkautta

Vapauden sana korkea soi.

Vaan jo riemuvilskeen yli nousee jalo;

Hiljaa siitä aukee sinitaivaan valo,

Helmassansa maa, joll’ ei oo surkeutta,

Vaan yhä onnea vain vihannoi.

Kerran aika saa, kun pasuunatkin kaikaa,

Taivas tähtiryhmät kaikki koolle taikaa,

Katoovaisuuden ja tyhjän saaliiks’ entää

Valtiot, maat sinikorkeuden.

Vaan ehk’ auringotkin asemiltaan vaipuu,

Maamme, niinkuin huoku, sammuu, yöhön haipuu,

Unhoon rauenneiden mailmain tuhka lentää,

On jalo voittava ainahinen.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.