Japanilaisten ruumiillinen kasvatus

Japanilaisten ruumiillinen kasvatus. Kirjoittanut H. Irving Hancock

Teksti lienee käännös tai mukaelma jostakin H. Irving Hancockin teoksesta.

Japanilaiset ovat ”suuri kansa pienessä maassa”, ja samaa voi ruumiillisessa suhteessa sanoa jokaisesta yksityisestäkin japanilaisesta. Japanilaiset ovat pienuudestaan huolimatta ruumiillisesti mitä kelvollisinta kansaa. Miten he semmoiseksi ovat tulleet, sitä koettaa selvitellä englantilainen H. Irving Hancock eräässä pienessä kirjassa, joka käsittelee japanilaisten ruumiillista kasvatusta.

Japanilaisten tiede perustuu jiu-jitsu’un, joka on sotajoukkoa varten huolellisesti laadittu yleinen järjestelmä. Se perustuu tarkkaan anatomian tutkimiseen, sen päämaalina on koko ruumiin täydellinen ja sopusuhtainen kehittäminen. Tämä tiede on edistynyt niin vaarallisen korkealle, että on epäiltävää, tokko vähemmin hävänluontoiset kansat kuin japanilaiset voisivat sitä arvelematta omaksua. Kilpailuilla ei heidän ruumiinharjoituksissaan ole juuri koskaan vakavaa luonnetta, kuka tulee voittajaksi, ja toisen on tehtävä vastarintaa vain sen verran kuin mitä lihasten täydelliseen harjottamiseen on tarpeellista. Varomattomasta tai raivostuneesta käytöksestä jiu-jitsu’ssa olisi todennäköisesti seurauksena taisteluun kykenemättömyys tai kuolema. Taistelutaidon opettajat tuntevat kokonaista kuusi lyöntiä, jotka varmasti tuottavat kuoleman. Jiu-jitsu’lla ei tietysti ole mitään vastinetta länsimaisessa taistelussa. Lyönneillä ei tässä taiteessa ole mitään tehtävää. Ne lyönnit, joita siinä käytetään, annetaan käden syrjällä, eikä koskaan nyrkillä. Tämä on juuri yksi niistä monista esimerkeistä, jotka todistavat, että tämä tiede käyttää hyväkseen enemmän taidokkaita temppuja ja hienouksia kuin raakaa voimaa. Periaatteena jiu-jitsu’ssa on, että heikompi voisi hyökätä vahvempaa vastustajaa vastaan ja voittaa hänet juuri tämän omalla suuremmalla voimalla. Jiu-jitsu on enemmän aatteen kuin voiman asia. Kun ruumiillisesti hyvin kehittynyt japanilainen tarttuu toista käsivarteen, on hänen annettava pitää se, muuten hän taittaa sen poikki. Poliisille tämä on oiva taito ja hyvin sitä käytetäänkin esim. vastahakoisen vangitun kukistamiseen.

Koko taistelun tarkotuksena on lyödä johonkin erittäin tehovaan paikkaan, josta seuraa hetkellinen lamautuminen. Semmoisten paikkojen luku ruumiissa on tavattoman suuri. Lyömällä semmoiseen paikkaan pitää japanilainen mestarillisesti kurissa rajunkin voiman. Yksi esimerkki: hyökkääjä heittää tavattoman äkkiä vasemman käsivartensa vastustajansa vyötäisten ympärille ja kaivaa sormensa kiivaasti selkärangan alimpaan osaan. Samalla kertaa hän painaa vapaan oikean kätensä toisen leukaan siten, että vihollisen pää kääntyy taaksepäin. Jos hyökkäys tehdään kyllin äkkiä, taittaa vihollinen varmasti niskansa. Toinen yhtä varma isku on lyönti kurkkuun; sekin tehdään vain käden ulkopuolisella reunalla. Harjaantuneet japanilaiset voivat kumminkin olla niin tottuneita, että he kykenevät semmoisenkin lyönnin kestämään.

Jiu-jitsu’a ei kumminkaan pidä sekottaa japanilaiseen painiin. Molemmat järjestelmät ovat alusta pitäen olleet toisiaan vastaan. Kun muutamia vuosia takaperin eräs jiu-jitsun kannattaja 15 minutissa kaatoi Japanin championipainijan selällen, on painitaide joutunut rappiolle. Japanilaiset painijat ovat aina isoja miehiä ja tavallisesti myös lihavia. Kehdosta saakka kasvatetaan heitä toimeensa, johon valitaan vain kaikista sopivimmat lapset. Syynä siihen, että painiskelua on viljelty niin kauan, on se, että jiu-jitsu oli vallankumoukseen saakka ylhäisön yksinoikeutena, ja taito pidettiin valalla vahvistettuna salaisuutena. Nykyään opetetaan jiu-jitsua kaikille, yksinpä ulkomaalaisillekin, ja vanhat painijat häviävät vähän kerrassaan.

Japanilainen on ruumiillisen kasvatuksensa nojalla maailman tervein ihminen. Koko jiu-jitsu’n tiede perustuu huolelliseen ravintojärjestykseen ja mitä kiusallisimpaan puhtauteen. Japanilaista sotamiestä opetetaan hengittämään niinkuin ammattilaulajaa. Jos hän osottaa pienintäkin merkkiä liiallisesta sydämentykytyksestä, täytyy hänen keskeyttää harjotuksensa ja heittäytyä selälleen makaamaan. Viisivuotisten sotaharjotusten aikana käyvät keuhkot ja sydän niin vahvoiksi, että näitten elinten sairaudet ovat Japanissa melkein tuntemattomat. Hermoista taas eivät japanilaiset tiedä, mitä ne ovatkaan.

Lähde: Työmies 2.2.1904.