Japanin sivistys

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Japanin sivistys.

Kirjoittanut Lafcadio Hearn


I.[muokkaa]

Ainoatakaan laivaa tai taistelua menettämättä on Japani murtanut Kiinan vallan, luonut uuden Korean, laajentanut rajojaan, ja muuttanut koko idän valtiollisen muodon. Niin hämmästyttävältä kuin tämä valtiollisesti näyttääkin, on se kuitenkin vielä hämmästyttävämpää japanilaisten henkiseen elämään katsoen, sillä se osoittaa sellaisilla voimilla, joita ei muu maailma ole koskaan luullut tuolla rodulla olevan, sangen arvokkailla voimilla suoritetun harvinaisen toimeliaisuuden tuloksia. Sielutieteen tutkijat tietävät, ettei tuo kolmenkymmenen vuoden kuluessa tehty ”laina lännen sivistyksestä” voi merkitä sitä, että japanilaisten aivoihin olisi tullut lisäksi sellaisia elimiä tai voimia, joita ei niissä ennen ole ollut. He ymmärtävät, ettei se voi merkitä äkkinäistä muutosta rodun älyllisessä tai siveellisessä luonteessa. Moiset muutoksethan eivät voi tapahtua yhden ihmisijän kuluessa. Lainasivistys vaikuttaa paljon hitaammin, vaatii vähintäin satakunta vuotta tuottaakseen määrättyjä ja pysyviä sielullisia ominaisuuksia.

Tältä kannalta asiata katsellen esiintyy Japani maailman merkillisimpänä maana. Ja ihmeellisintä tässä siirtymisessä lännen sivistykseen on se, että rodun aivot ovat voineet kestää niin väkivaltaisen sysäyksen. Ja vaikka tämä tosiasia on ainoa laatuaan ihmissuvun historiassa, niin mitä se sentään vain osoittaa? Ei mitään muuta kuin muutamien jo entiseltään olevien ajatustoimintojen uudestaan järjestämistä. Mutta tämäkin oli kuolemaksi tuhansille rohkeille nuorille miehille. Lännen sivistyksen omistaminen ei ollut läheskään niin helppo ja vähäpätöinen asia kuin ajattelemattomat ihmiset kuvittelevat. Ja luultavasti on varmaa, että henkielämän uudestaan muodostuminen, mikä on maksanut enemmän kuin kukaan voipi sanoa, on antanut hyviä tuloksia ainoastaan näihin suuntiin, joihin rodulla on aina ollut erityiset taipumukset. Niinpä on lännen teollisuuskeksintöjen käyttäminen antanut japanilaisten käsissä ihmeteltäviä tuloksia – niissä käsitöissä, joissa kansa ennenkin aikojen halki oli osoittanut taitoa, joskin toisella tavalla.

Ei ole tapahtunut mitään muutosta, vanha taitavuus on ainoastaan löytänyt uusia ja suurempia muotoja. Tieteellinen työ näyttää samaa. Toisiin tieteen haaroihin, niinkuin esim. lääketieteeseen, kirurgiaan (parempia kirurgeja kuin japanilaiset ei ole maailmassa), kemiaan, mikroskopiaan (suurennuslasilla tutkimiseen) on japanilaisten hengellä erityinen taipumus, ja kaikilla niillä aloilla on se suorittanut töitä, jotka ovat tunnettuja koko maailmassa. Sodassa ja valtiotaidossa ovat japanilaiset näyttäneet suuremmoisia kykyjä; mutta japanilaisethan ovat kaikissa vaiheissaan osottautuneet kansaksi, jolla on suuret sotilaalliset ja valtiolliset taipumukset.

Lännen ihmisille on mahdotonta arvata Japanin elämän todellista väriä, olkoon sitten kysymys älyllisestä tai tunne-elämästä – kumpaisetkin riippuvat toisistaan – on heille myöskin mahdotonta välttää sellaista käsitystä, että se verrattuna heidän omaansa on hyvin ahdas. Se on hienoa; se sisältää harvinaisen mieltäkiinnittäviä ja arvokkaita mahdollisuuksia; mutta toisissa suhteissa on se niin ahdas, että lännen elämä näyttää melkein yliluonnolliselta. Meillä on siitä näkyviä ja kouraantuntuvia esimerkkejä. Ja mitä vastakohtia onkaan tunne-arvojen ja henkiarvojen välillä lännessä ja idässä? Paljon näkyvämpiä kuin Japanin pääkaupunkien kurjien puuhökkelien ja Lontoon tai Pariisin pääkatujen sirojen rakennusten välillä. Kun vertaa niitä ilmaisumuotoja, joita länsi ja itä ovat antaneet unelmilleen, kaipauksilleen ja tunteilleen – gootilaista katedraalia shinto-temppeliin, Verdin oopperaa tai Vgnerin trilogiaa geishaesitykseen, europalaista sankarirunoa japanilaiseen laulelmaan – niin huomaa, miten tavaton on eroavaisuus tunteen alassa, mielikuvituksen voimassa, taiteellisessa muovailussa. Todellakin, meidän musiikkimme on pääasiallisesti uudenaikaista taidetta; mutta vaikkapa me menemme ajassa taaksepäin ei ero luovassa voimassa tule vähemmäksi, ei Rooman maailmanvallan aikana, jolloin luotiin marmoriset amfiteatterit ja kokonaisia maakuntia käsittävät vesijohtolaitokset, eikä myöskään Kreikan suuruuden aikana, joka loi jumalallisen kuvanveistotaiteen ja etevän kirjallisuuden.

Tämä johtaa toiseen merkilliseen tosiasiaan Japanin voiman äkillisessä ilmestymisessä. Missä ovat ne ulkomaiset aineelliset merkit tästä uudesta kuulumattomasta voimasta, ehkäpä tuotannossa ja sodassa? Ei kummassakaan. Se mitä me kaipaamme japanilaisten tunne- ja henkielämässä, puuttuu myös teollisuudesta ja kauppaelämästä – ulottuvaisuus. Maa on pysynyt samallaisena kuin ennenkin, sen muoto on tuskin muuttunut kaikkien mullistusten aikana.

Ne sangen pienet rautatieradat ja sähkölennätinpatsaat, sillat ja tunnelit jäävät meiltä melkein huomaamatta tuossa ikuisesti vihreässä maisemassa. Missään kaupungissa, avonaisia satamia ja niiden muukalaiskortteleita lukuunottamutta, on tuskin yhtään ainoata katua, missä näköala osoittaisi lännen aatteiden omistamista. Voidaan matkustaa 30 peninkulmaa maan sisäosien halki, mutta turhaan etsii silmä suurimpia merkkejä uudesta sivistyksestä. Ei missään nähdä kauppoja joiden kunnianhimo näkyisi jättiläiskokoisissa varastorakennuksissa tai teollisuuslaitoksia, joiden pinta-alat ovat kokonaisten kaupunkien suuruisia. Japanilainen kaupunki on vielä niinkuin kymmenen vuosisataa sitten ainoastaan vähän parempi kuin puuhökkeli-kuva, loistava tosin, niinkuin paperilyhty, mutta myös melkein yhtä hauras. Siinä ei ole mitään kovaa melskettä eikä menoa, ei suurta liikettä, ei surinaa eikä rätinää ei hirveätä kiirettä. Itse Tokiossa voi nauttia maakylän rauhaa, jos niin tahtoo. Tämä puute uuden lännen kaupan markkinoita uhkaavan ja kaukaisen idän rajalinjoja siirtelevän voiman näkyvistä tai kuuluvista merkeistä tekee omituisen, melkeinpä lumoavan vaikutuksen. Se on aina samaa tunnetta, minkä saa, kun penikulmamäärin yksinäisyydessä matkustettuaan, tapaa pienen Shinto-alttarin; löytää ainoastaan yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, – kääpiömäisen, tyhjän puurakennuksen, joka lahoaa tuhatvuotisessa ijässään. Japanin voima tarvitsee samoin kuin sen vanha uskontokin kovin vähän ulkonaista loistoa: molemmilla on sijansa siinä, missä jokaisen suuren kansan todellinen voima on – kansallishengessä.

II.[muokkaa]

Kun olen vaipunut ajatuksiini, sukeltavat jälleen mieleeni muistot suuresta kaupungista, minkä rakennukset pilviä pitelevät ja hälinä korvia särkee. Hälinä on ensin tunkeutuvinaan korviin, sitten esiintyy kuvakin: vuorilouhus kadun varrella, rakennustunturien välissä. Minä olen väsynyt vaeltamaan peninkulmittain näiden rakennuslaitosten välisessä rotkossa saamatta astua jalallani maahan, jonka joka neliömetrin kiviliuskat peittävät, ja kuulematta muuta kuin kiusallista melua. Syvällä näiden mahtavien siltarakennusten alla tiedän olevan peloittavan maailman kaikellaisia aukkoja ja käytäviä: verkko verkon alla viisaasti suunniteltuja vesi-, höyry- ja lämpöteitä. Joka taholla ikkuna-aukkojen halkomia tornipäätyjä, – näitä rakennustaiteen kallioita, jotka kimaltelevat auringonpaisteessa. Yläpuolella on vaaleansininen taivaan laki, jota risteilee sähköjohtojen päättymätön hämähäkinverkko. Oikeanpuolisessa korttelissa, asuu kymmenen tuhatta ihmistä; vuokralla asuvat maksavat miljoonan dollaria vuotuista vuokraa. Seitsemän miljoonaa riittää tuskin tämän varjojaan takapuolella olevan nelinurkkaisen torin yli heittävän rakennusryhmän hinnaksi – ja tuollaisia ryhmiä on penikulmittain. Teräksiset ja sementtiset, messinkiset ja kiviset, mitä hienoimmilla kaidepuilla varustetut portaat johtavat ylös kymmenien ja kaksinkymmenien kerrosten kautta; mutta yksikään jalka ei astele niillä. Vesivoiman, höyryn tai sähkön avulla kuljetetaan väkeä ylös ja alaa; korkeudet ovat liian huimaavia ja matkat liian pitkiä, jotta kukaan voisi jalkojaan käyttää. Ystäväni, joka maksaa viisi tuhatta dollaria vuokraa huoneistaan erään tuttavan suuren rakennuksen neljännessätoista kerroksessa, ei vielä koskaan ole käyttänyt omia portaitaan. Huvin vuoksi kävelen minä niillä yksinäni; jos minulla olisi jotakin vakavata työtä, en sitä tekisi; matkat ovat liian pitkiä, aika liian kallista käytettäväksi sellaiseen pitkäpiimäiseen toimeen. – Ihmiset kulkevat paikasta toiseen, kotoa konttoriin höyryn avulla. Korkeudet ovat liian suuret, jotta edes äänikään kuuluisi ylhäältä alas tai päinvastoin; käskyt annetaan ja niitä seurataan koneiden avulla. Sähköllä avataan etäällä olevia ovia; painamalla pikku nappia valaistaan tai lämmitetään satoja huoneita.

Ja koko tämä uskomaton voima on näennäisesti elotonta, se on suurreopillisten lakien soveltamista lujuuden ja kestävyyden saavuttamiseksi. Nämät palatsien, varastojen, kaupparakennusten ja muiden talojen joukkiot eivät ole kauniita, vaan rumia. Tuntee itsensä alakuloiseksi jo ajatellessaankin tätä elämätä, mikä on luonut nämä laitokset, siliä se elämä on tunteetonta kaikessa satumaisessa voimassaan, tunteetonta ja säälimätöntä. Se mitä näemme on uuden teollisuusajan rakennustaiteellinen ilmaisu. Ei ole hetken lepoa tehtaitten pyöräin kolinassa, alati kuuluu kavioitten ja ihmisjalkain kapsetta. Jos tahtoo tehdä jonkun kysymyksen, on huudettava puhutellun korvaan, näkemiseen, ymmärtämiseen ja liikkumiseen tässä vilinässä vaaditaan kokemusta. Tottumatonta vaivaa sellainen tunne kuin hän olisi myrskyn tai muun kauhun keskellä. Ja kuitenkin kutsutaan tätä kaikkea järjestykseksi.


Yleensä voipi sanoa, että me pyrimme pysyväiseen, jaapanilaiset harrastavat muuttuvaista. Harvassa asiassa ajattelee jaapanilainen huomista päivää. Korsisandaalit ovat kuluneina hyljättävät joka kävelyn jälkeen, löyhästi ommellut puvut ratkeavat pesussa; ruokatikut annetaan hotelleissa uudet joka matkustajalle: ikkunoina käytettyyn ruokapuitteisiin muutetaan uudet paperit kaksi kertaa vuodessa; matot uusitaan joka syksy, – nämä kaikki pieniä esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä.

Miten esim. japanilaisten rakentaminen käy? Aamulla näen eräässä nurkassa muutamia miehiä asettamassa pampupilareita tyhjälle tontille. Neljä tuntia myöhemmin näen kaksinkerroksisen rakennuksen luurangon. Seuraavana aamupäivänä ovat seinät melkein valmiit – savesta ja riisipalmikoista. Auringon laskiessa on katto valmis. Seuraavana aamuna on sisustus valmis. Viitenä päivänä on asunto tehty. Näin valmistetaan tietysti ainoastaan vaatimattomampia koteja; hienommat vievät enemmän aikaa. Mutta Japanin kaupungit sisältävät enimmäkseen tällaisia halpoja taloja. Rakennusten muodot muistuttavat monessa kohdassa alkuperäisyydellään paimentolaisten telttejä. Samoin on kaiken muunkin kanssa: se puuttuu, mitä me kutsumme kiinteydeksi. Kaikki on häviävää, paitsi kuosi kansan puvuissa ja esineissä. Ei tarvitse erittäin puhua siitä tosiasiasta, että sinä lyhyenä aikana, minkä Japanin kirjoitettu historia käsittää, on maalla ollut useampi kuin kuusikymmentä pääkaupunkia, joista useammat ovat jäljettömiin hävinneet, koska jokainen japanilainen kylä täydellisesti rakennetaan ihmisijän kuluessa. Siihen vaikuttavat osaltaan tulipalot, maanjäristykset ja muut syyt, mutta pääasia on kevyt rakentaminen. Useimmilla ihmisillä ei ole isänkotia. Rakkahin paikka ei ole syntymäpaikka, vaan hauta. Vähän säilyy kauemmin muuta kuin hautausmaat, temppelit ja jotkut linnoitukset.

Maa itse on muuttuvaisuuden maa. Virrat vaihtavat juoksuaan, rannikot suuntiaan, tasangot korkeuttaan; sisäjärviä syntyy ja häviää, vuoret rapautuvat ja tasangot täyttyvät laavalla. Ainoastaan maan ja luonnon pääominaisuudet säilyvät, mutta muodot muuttuvat.

Jumalat pysyvät entisinä – heillä kun ei ele muotoa eikä ruumista. Mutta heidän asuntonsa on pyhissä lehdoissa rakennettava uudestaan. Mutt’ei Buddhan uskonnon henkinen vaikutus ole kuitenkaan omiaan synnyttämään rakkautta aineelliseen pysyväisyyteen. Se opettaa, että maailma on pelkkä näky, elämä ainoastaan silmänräpäyksen pysähdys päättymättömällä matkalla, yhteys henkilöiden, paikkojen ja asioiden välillä tuottaa suruja, mutta rauhan ja sopusoinnun saavuttaa ihmiskunta ainoastaan kieltäymyksen avulla. Tämä oppi kaiken katoavaisuudesta on vaikuttanut kansan luonteeseen. Mutta se on antanut myös voimia kestämään kaikki urhoollisesti, kärsivällisyys on tullut rodun tunnusmerkiksi.

Taiteeseenkin on tämä oppi vaikuttanut. Luonto on uni, harhakuva, kangastus, mutta tämän unen häviävät vaikutelmat on asetettava korkeimman totuuden yhteyteen vertauskuvilla, joilla sentähden on ikuinen merkitys.


Lähde: Työmies 25.1.1904, 28.1.1904.