Siirry sisältöön

Jardin d’acclimatation

Wikiaineistosta
Jardin d’acclimatation

Kirjoittanut Otto Manninen


Pedot vangitut varman on kalterin taa,
kesyt ympäri kierrellä, kaarrella saa.
Ovilantti ja aidasta aitaan tie
sinut maailman laidasta laitaan vie.
Liki liikkuvan kaukaisen kaiken sa näät,
mitä ilmoille loi ikihelteet ja -jäät.
Lajit lauhkeat näät, rodut raateliaat,
nimet niiden ne myös tuta samalla saat.
Näet ilmojen kiitäjät, matajat maan
sekä hiipijät, kiipijät kirjavanaan.
Näet syvyyden haamut, sen tursaat ja hait,
monet niist’ yhä viel’ unet kaameat kait.
Koko luomiston koottuna koolle sa näät,
rajut, ähkyvät taistelut, atriat, häät.
Terästankojen takana tassutus käy
niin äänetön, pehmeä, kynttä ei näy.
Niin turkit ne läihkyy, kuin silkkiä ois.
Pedot niissäkö piilee – et uskoa vois.
Ihan sivelemään halu vetäis ja veis.
Toki on raja rautainen, selkeä seis!
Mikä loisto ja jousto ja poljento – kuin
runo sointuvin, iskevin, innoitetuin!
Ees taas yhä tassutus talttumaton:
elinkautinen kaipaus kahlittu on.
Palo hiukeeva silmien leimuavain –
mitä jos – Ohut on väliristikko vain!
Mitä jos joku sieltä yht’äkkiä vois
kuin kahleista Simson nyt singota pois,
sinut pusertaen, sinut musertaen!
Väre karmi jo hirmun ja hekkuman sen.
Kidat hehkuvat, harjat on heristetyt,
vaan vaarattomiks ihan eristetyt.
Kuin Simsonin sivu Filistean mies
huvikiertos sa kierrät, on huoleton ties.
Tee niit’ ei nasiireiksi karvainen pää.
Sinun temppelis pylväät ne pystyiksi jää.
Vain laajeni latva sun tietosi puun.
Unen, atrian ansaitset, myös huvin muun.
Koko luonnon kuin polttioss’ ikään sä näit,
tulit luo, rajan turvaisan taa toki jäit.
Pysyt ilmaston lauhkean lapsena kait.
Vain rauhaisan sunnuntairattosi hait.
Tulit valmiille vain kuten tuhannet muut,
sult’ ei kulu kootessa vuodet ja kuut.
Ikäkausien työn näet hetkessä vain,
muun kaiken, et polkuja ponnistajain.
Väli sulle kuin silta on sileä niin
nykymuodoista muinaisten kivettymiin.
Ei vaivana vaaraisat, tiettömät tiet,
vilut ei, nälät ei, janot, helteet ja hiet.
Ei hietikon hehkut, ei jäätikön hyyt,
okapolkujen pistävät piikit ja kyyt.
Meren kuiluist’ ei kurkotu lonkerot luo,
yön varjoina vamppyyrit vertas ei juo.
Elä äkkiä oksa ei aarniopuun,
koe kouraista kuoleman halaeluun.
Mitä valloitti muut, sinä vallita saat.
Veron kaukaiset toi vedet, ilmat ja maat.
Sinä vallita saat, mitä vallita voit.
Omas vain se on, miss’ oman kohtasi koit.
Luvun kirjavan luomisen kirjasta luit.
Kera lensitkö korkeat sen, syvät uit?
Labyrintista sen läpi riensikö ties,
Minotaurosta päin menit uhmaten, mies?
Mitä taistellen taltutit hirmuja, vai
nekö voitti, sun tarmosi tappion sai?
Nekö väljällä, kätkössä värjyt sa vait,
tuta vahvempas, taipua, talttua sait?
Sinä ymmärsitkö vai ymmälle jäit?
Oman piilevän itsesi peilinkö näit?
Kuin muuriko nous jokin maailma muu,
jost’ umpea kaiku vain kantautuu?
Sua tuutiiko onnees, sun suppeutees,
läpi luomisen luulla noin vaeltanees?
Vaikk’ astumaton sinun aavisteluus
sen on suuressa, pienessä suunnattomuus.
Ja sen seismogrammeja urkkia saat
vain kaukaa kuin kuun-ukot uteliaat.
Oma hermojes ei vire viestiä saa,
jos nousi, jos upposi kaukainen maa.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.